Juliaa ei nukuta. Hän menee olohuoneeseen, nostaa kenkälaatikon pöydältä ja istuu se sylissään lattialle. Hän silmäilee laatikossa olevien kasettien selkämyksiä, ja vähitellen hän alkaa muistaa, mitä nauhoille on tallentunut. Radioesseitä, haastatteluita, lauluja. Satuja, paljon satuja. Eläinsatuja. Satuja, jotka kertovat karhuista, ketuista ja jäniksistä. Kilpikonnista, leijonista ja varpusista. Satuja, jotka kertovat tyhmistä kauppiaista ja rujoista ukoista […]

Kerran viikossa tapahtui tuulettaminen. Silloin äiti heitti milloin mitäkin tekstiilejä mattotelineelle ja jäi itse makoilemaan aurinkotuoliin niiden viereen. Tuskin hän oli saanut oikaistua itseään, kun lähiseudun linnut lehahtivat hänen seurakseen. Äiti kaivoi taskussaan olleesta muovipussista siemeniä ja antoi pienten nokkien nokkia ne hänen kämmeniltään.Katselin äidin tuuletustouhuja kuin satumaista luontodokumenttia olohuoneen ikkunasta ja tunsin mustasukkaisuutta lintuja […]

”Tuntuu kuin elämä olisi minua vastaan”, Vince sanoi. ”Ihan kuin olisin kirottu.””Joskus ihminen on tuulilasi”, Jackson sanoi, ”joskus hyönteinen.” Niin Mary Chapin Carpenter ainakin lauloi Dire Straitsin sanoin.”Niin kai”, Vince myönsi, nyökytteli hitaasti ja pureskeli viimeistä paahtoleivän palaa. Hyvä merkki Jacksonin mielestä. Jos ihminen syö, hän ei yleensä suunnittele henkensä riistämistä.”Eikä ole mitään järkeä takertua […]

154. On houkuttelevaa johtaa tästä jonkinlainen kehityskertomus: ajan mittaan rauhoitumme ja kasvamme ulos harkitsemattomasta rakkaudestamme kiihkoon (eli punaiseen); ajan mittaan opimme rakastamaan hienovaraisempia asioita, joissa on enemmän vivahteikkuutta, ja sitä rataa. Minun rakkauteni siniseen ei ole kuitenkaan koskaan tuntunut kypsymiseltä tai hienostumiselta, saati rauhoittumiselta. Totuushan on, että ihminen voi säilyttää kromofiilisen holtittomuutensa pitkälle aikuisikään asti. […]

Muuton jälkeen, kerroin Gerardille, meillä oli ollut aluksi tapana kävellä iltaisin lähikaduilla ja katsella ympärillemme kuin olisimme turisteja. Ensin pojat pitivät minua vaivihkaa kädestä, mutta pian he lopettivat sen ja kävelivät kädet taskussa. Jonkin ajan kuluttua iltakävelyt loppuivat, koska pojilla oli kuulemma liikaa läksyjä. He söivät iltaruoan nopeasti ja menivät huoneisiinsa. Aamuisin he häipyivät harmaaseen […]

Kaikkina niinä vuosina, kun en halunnut tulla raskaaksi – vuosina, jolloin rankasti pilkkasin ”tiineenä olevia” – olin salaa sitä mieltä, että odottavat äidit olivat omahyväisiä valittajia. Siinä he istuivat yhteiskunnan kermakakun päällä ja heitä ylistettiin siitä, että tekivät juuri sen mitä naisen oletetaan tekevän, ja silti heistä tuntui ettei heitä tuettu ja että heitä syrjittiin. […]

Mutta se ihana on jo totta. Hän on jo ihanasti ja kuolettavasti rakastunut eikä suinkaan Daltoneihin, ihme ja kumma, sillä sarjakuvahahmoista saa tarpeeksi jo kotona, missä kapteeni Haddock kiroilee ja remeltää ja kädet viuhtovat kuin myllynsiivet. On ihanaa olla kuolettavan rakastunut, ja sen vallassa on yötä päivää ja siihen liittyy joku ihan muu, joku joka […]

Tiina ei kerro isälle, että vieras kävi äidin luona uudestaan. Äidillä oli sillä kertaa yllään uusi leninki ja hiukset oli kiharrettu. Vieraan nimi oli Toivo. He istuivat toisessa huoneessa sohvalla, vierekkäin, ja juttelivat hiljaa. Kun äiti nauroi, hänen päänsä heilui ja kiharat hyppelivät. Tiina ei kerro äidille, että isän koulutoveri Friida kokeili isän syntymäpäiviltä lähtiessään […]

Sinä päivänä, hän sanoi, siinä ravintolassa otin valokuvan sinusta ja perheestäsi – muistatko? Kyllä, vastasin, muistin kyllä. Sanoin, että toivottavasti hän ei aikonut näyttää kuvaa minulle, ja hän meni vakavaksi. Jos et kerran halua, hän sanoi. Mutta tietysti minulla on se mukanani, se on täällä salkussa. Sanoin, että juuri valokuvan ottaminen oli itse asiassa jäänyt […]

Iltapäivärukouksessa me käytettiin pyyhkeitä rukousmattoina, ja kun kumarruin polvilleni, tunsin Jumalan kädenjäljet kallion rosoisessa pinnassa ja tuulen ja aaltojen pauhussa. Ja kun me edelleen oltiin polvillaan, äiti kääntyi katsomaan minua. Otti huivin päästään ja antoi tuulen lennättää hiukset kasvoille, ja sillä hetkellä se näytti ikivanhalta ja ajattomalta kuin kallio, jolla me istuttiin, ja minusta tuntui […]

”Onpa upea awabi”, Sensei ihasteli samalla kun pienensi liekkiä mustekala-shabun alla. Keskikokoisella lautasella komeili neljä awabin kuorta, joiden sisus oli täytetty sashimiksi paloitellulla raa’alla awabilla. ”Syöhän reilusti, Tsukiko.” Sensei lisäsi hieman wasabia ja kastoi awabia soijakastikkeeseen. Sitten hän pureskeli simpukkapalaa hitaasti. Hänen suupielensä olivat iäkkään ihmisen. Minäkin pureskelin awabia. Oma suuni kaiketi oli vielä nuoren […]

Akselin pitäisi jo aloittaa raporttinsa, mutta hänen päänsä on sumua. On mahdotonta kuvitella, mihin himo voitaisiin nykypäivänä kanavoida. Hylkäisivätkö naiset Taivaan ja hyökkäisivät kaupungille etsimään uusia vaatteita ja kenkiä? Vaatisivatko he aviomiehiä, monikerroksisia kermakakkuja ja vitivalkoisia mekkoja? Tappaisivatko miehet toisiaan? Mitä hän itse tekisi? Haluaisiko hän paritella tai tappaa, kahmia valtaa henkensä kaupalla? Akseli uskoo […]

Kaikki kirjat, joita en halua lukea tai jotka olen lukenut mutta joita en halua lukea uudestaan, pakkaan muuttolaatikoihin. Joidenkin kirjojen nimiölehdillä on lyhyitä joulutervehdyksiä tai onnentoivotuksia Karinin kavereilta ja vanhoilta poikaystäviltä. Kaksi kirjaa on lainassa Hornstullin kirjastosta. Doris Lessingin Kultainen muistikirja ja Nina Bouraouisin Nos baisers sont des adieux. Ne ovat ainakin kuukauden myöhässä. Kirjastokortti […]

Pojan kiinnostuttua leluista Kyŏng-hŭi riensi vetämään tummansiniset kaksoisverhot ikkunoiden eteen. Hänen asuntonsa sijaitsi pitkän kerrostalorivin ensimmäisen talon viidennen kerroksen päätyasunnossa, jonka ikkunat avautuivat etelään ja länteen. Yhdestä ikkunasta näkyi puolustusministeriön seinään kiinnitetty Marxin kuva, toisesta taas Kim Il-sungin potretti, joka oli ripustettu aukiolle pystytetyn lavan takana kohoavaan muuriin. Myŏng-sikin katse ei saisi missään nimessä osua […]

Grettalle talo on täynnä aaveita. Hän on varma, että jos hän katsoo nopeasti puutarhaan, hän näkee vanhan puisen kiipeilytelineen luurangon, josta Michael Francis putosi ja mursi etuhampaansa. Hän voisi mennä nyt alakertaan ja eteisen naulakko olisi täynnä koululaukkuja, jumppapusseja, Michael Francisin rugbyvarusteita. Hän voisi kääntyä kulman taakse ja nähdä poikansa makaamassa vatsallaan porrastasanteella lukien sarjakuvaa, […]

He lähtivät Royal Albert Hallista ja kävelivät lenseään iltaan. He olivat pitkään hiljaa hämärän tihetessä ympärillä. ”Ylimaallista”, Ursula rikkoi viimein hiljaisuuden. ”Maailmassa on kipinä jumalallisuutta – ei Jumalaa, Jumalaa ei enää tarvita, mutta jotakin. Onko se rakkautta? Ei typerää romanttista rakkautta vaan jotakin suurempaa…” ”Ehkä se on sitä, mille meillä ei ole nimeä”, Teddy sanoi. […]