Sisältää mainoslinkkejä, mainoslinkit merkitty *-merkillä.

En ollut koskaan muodostanut tapaa yrittää tutustua naapureihini, sillä ihmiset olivat kokemuksessani yleisesti ottaen joko äärimmäisen vastenmielisiä tai yksinkertaisesti aasimaisia imbesillejä. Ensimmäinen Barcelonan porraskäytävässä kohtaamani kanssa-asuja vahvisti maksiimin. Keski-ikäinen mies astui ulkoa portaikkoon ja käänsi katseensa minuun niin vastenmielisesti, että mulkaisin häntä takaisin koko tilaan lukitun katkun voimalla. Mies varmaankin uskoi hajun tulevan minusta, tai ehkä hän vain katsoi tuntemattomia kasvojani epäileväisenä. Oli syy mikä tahansa, hän sai minut hetkessä huonolle tuulelle, enkä vastannut hänen vaisuun tervehdykseensä. En ymmärtänyt miksi naapureilta ylipäänsä odotettiin vastavuoroisuutta; miksi juuri samassa rakennuksessa kytevistä, itselle täysin tuntemattomista ihmisistä pitäisi välittää kuin jossakin nationalismin pienoiskuvassa, ehdollisesti ja epäsuhtaisesti. Miksi tulisi ottaa kohteliaisuutena se, että joku äännähtää minua katsoessaan muodon vuoksi tai koska jokin alkukantainen itsesuojeluvaisto pitää sitä lajin selviytymiselle suotuisimpana toimintatapana?

– Carlos Lievonen: Isänmurha

Carlos Lievosen romaani Isänmurha sijoittuu Barcelonaan, joka on yksi lempikaupungeistani. Edellisestä matkasta sinne on kulunut jo parikymmentä vuotta, eikä ajatus sinne matkustamisesta yhtenä turistina muiden joukossa enää juuri houkuttele. Ymmärrän paikallisten turhautumisen turistivirtoihin, eikä massojen mukana vaeltaminen viehätä itseänikään. Ehkä juuri siksi romaanin kaupunki tuntuu oikealta: se saa jäädä muistojen, kerrostumien ja ristiriitaisten tunteiden näyttämöksi.

Romaanin minäkertoja on eläköitynyt opettaja, joka inhoaa turisteja, mutta on silti päättänyt muuttaa Málagasta vieläkin turistiahdetumpaan Barcelonaan. Hän kulkee Barcelonan kaduilla flanöörinä, mutta ilman keveyttä tai nautiskelun iloa, joka usein tähän perinteeseen liitetään. Romaani rakentuu sisäisestä puheesta, tarkkailevasta ja usein kärjekkäästä suhtautumisesta ympäristöön, jossa turismi, kulutus ja pinnallinen elämänmeno tuntuvat peittävän alleen kaiken olennaisen. Änkyräisyys on läsnä, mutta se ei muutu pelkäksi nurinaksi. Kertoja on terävä, itsetietoinen ja ajoittain yllättävän humoristinen, eikä hän päästä itseään helpolla.

Tutustuminen uuteen kotikaupunkiin on takkuista, mutta välillä löytyy joku kahvila tai puistonpenkki, jossa voi hetken olla ärsyyntymättä. Yksinäisyyttään lievittääkseen kertoja päättää käydä museoissa, pysähtyy teosten äärelle ja tarkastelee niitä huolellisesti, mutta taiteen kohtaaminen ei tuota lohtua eikä vapautta. Päinvastoin: museot ja niiden rituaalit tuntuvat ärsyttävän häntä, vahvistavan tunnetta vieraantumisesta ja kyllästymisestä. Taide ei jalosta eikä pelasta, vaan asettuu osaksi samaa maailmaa, jota kertoja tarkastelee kriittisesti ja epäluuloisesti.

Romaanin nimi avautuu vähitellen kaksisuuntaisena. Isänmurha viittaa yhtäältä kertojan omaan isään, Francon diktatuuria palvelleeseen mieheen, jonka arvot ja vaikeneminen muodostavat raskaan perinnön. Toisaalta se kääntyy kohti kertojan omaa isyyttä. Hänellä on kaksi poikaa, joista toiseen välit ovat katkenneet ja toinen asuu Suomessa. Juuri tämän Suomessa asuvan pojan puhelua kertoja odottaa lähes koko romaanin ajan – odotus on hiljaista mutta latautunutta, täynnä toivoa ja pelkoa siitä, ettei yhteys enää palaudu. Isänmurha ei ole vain menneisyyden käsittelyä, vaan kysymys siitä, missä kohdin perintö jatkuu, vaikka sen haluaisi katkaista.

Tällaisia änkyrämiesten flaneerausromaaneja on tullut vastaan useampiakin, ja maantieteellisestä sijainnista mieleen nousee väistämättä Fernando Aramburun Tervapääskyt. Aramburun Madridissa vaeltava, masentunut filosofianopettaja uuvutti minut loputtomalla valitusvirrellään, vaikka lähtöasetelma oli kiinnostava. Lievosen masentuneen opettajan seurassa viihdyin paremmin. Isänmurha on tiiviimpi, hallitumpi ja tarkemmin rajattu. Se tietää, milloin ajatus on viety tarpeeksi pitkälle, eikä se hukuta lukijaa oman äänen ihailuun.

Romaanin loppupuolella paljastuva metataso on vinkeä ja oivaltava. Se ei kumoa aiemmin luettua, vaan kääntää näkökulmaa hienoisesti uuteen asentoon ja pakottaa lukijan tarkistamaan, mistä käsin kertojan ääntä on tullut kuunneltua. Ratkaisu syventää romaania ja antaa sille yllättävää keveyttä ilman että sen peruskysymykset vesittyvät.

Isänmurha on romaani, joka ei kiirehdi eikä pyri miellyttämään. Se luottaa kieleen ja ajatteluun, ja siinä piilee sen vahvuus. Se näyttää, miten isyys on jatkuvaa neuvottelua vallasta, vastuusta ja rakkaudesta – ja miten vaikeaa on olla se isä, jota itse olisi tarvinnut. Tämä on kirja lukijalle, joka jaksaa kulkea mukana ilman selkeää juonta ja joka hyväksyy sen, ettei kaikki ratkea – joskus riittää, että asiat tulevat ajatelluiksi hieman kirkkaammin kuin ennen.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 21 – Kirjassa käydään museossa.

Carlos Lievonen: 
Isänmurha
Otava 2025

* Osta kirja Finlandia Kirjasta

Muissa blogeissa:
Kohtaamisia
K-teksti
Tainan ja Tommin aarrearkku

Sinua voisi myös kiinnostaa

Hanna Lantto: Bilbao

Saara Turunen: Hyeenan päivät

Fernando Aramburu: Tervapääskyt

Carmen Laforet: Nada

Pascal Mercier: Sanojen paino

Carlos Ruiz Zafón: La ciudad de vapor

Mercé Rodoreda: Timanttiaukio | Klassikkohaaste 7

Seuraa Kirjaluotsia

Barcelona Carlos Lievonen eläkeläinen esikoisromaani helmet2026 helmethaaste Isänmurha isät ja pojat turismi yksinäisyys