Ihmisen varjo oli väkevämpi ja siten pelottavampi kuin ihminen itse. Kun ihminen oli poissa, hänen varjonsa luuhaili vielä vanhoissa nurkissa sisuuntuneena ja syyttävänä. Vaikka ihminen oli hymyillyt ja käyttäytynyt ystävällisesti, hänen jäljelle jäänyt varjonsa loi ympärilleen pahansisuisen ja uhkaavan kehän. Muisto se ei ollut, varjo eli omaa elämäänsä, se oli ihmisen selkärangasta ulos työntynyt epäsikiö.

Asko Sahlberg on tuottelias ja monipuolinen kirjailija, niin olen ymmärtänyt, mutta kumma kyllä tämä uusin romaani Amandan maailmat oli minulle ensimmäinen tutustuminen Sahlbergiin. Ihan kelpo tutustuminen olikin ja tämän perusteella tulen varmasti palaamaan Sahlbergin tuotannon pariin. Varsinkin kun muiden bloggaajien teksteistä olen ymmärtänyt, että tämä ei edes ole sitä parasta mahdollista Sahlbergia.

Amanda on asunut koko elämänsä lapsuudenkodissaan, pienessä mökinrähjässä ilman mukavuuksia, mutta Amandalle siellä on kaikki mitä hän pieneen elämäänsä tarvitsee: oma rauha, kasvimaa ja omenapuu. Ja onhan naapurissa Jansson, leskimies, joka sentään omalla tavallaan tarvitsee Amandaa. Yhteiskunnan laitamilla elävän vanhuksen rutiinit järkkyvät, kun turvapaikanhakijapoika vie juuri nostetut setelit. Amanda haluaa auttaa tätä nuorta poikaa, joka on yhtä lailla pakotettu kulkemaan niitä syrjäisimpiä polkuja. Oven avaaminen tälle yhdelle pojalle tarkoittaa sitä, että muutakaan maailmaa ei voi enää pitää oven ulkopuolella. Virkaihmiset ja raakalaiset, näitäkin Amanda joutuu nyt kohtaamaan. Mikään ei ole enää niin kuin ennen.

Sahlberg luo tekstillään tummasävyisen, varjoja tihkuvan mutta myös inhimillisen ja toivorikkaan maailman. Tunnelma on kuin syksyisessä metsässä: lahoavaa, osin maatunutta, siellä täällä väkeviä väriläiskiä. Amandan maailmat tuoksuu syksyisille omenille, palaneen kärylle, märälle nurmelle, pölyiselle räsymatolle, vanhan ihmisen piintyneelle hielle, nuoren pakolaisen pelolle. Sahlbergin lauseet ja kielikuvat ovat tiiviitä mutta paljon puhuvia, luontokin elää Amandan mielenliikkeiden mukaan: lehdet käpertyivät puissa kuin kuivuvat kämmenet tai omenapuut kumarsivat hänelle, niiden oksilta levittäytyi ilmaan suopeita lintuja.

Pakolaispojan tilanne koskettaa, mutta eniten ihon alle hiipii Amanda. Vähään tyytyväinen ja humaanilla elämänasenteella ja maalaisjärjellä varustettu Amanda on kaltoinkohdeltu, lapsena “jälkeenjäänyt”-leiman otsaansa saanut, syrjään sysitty. Silti hänessä syttyy palava halu auttaa ja tehdä oma osansa, ylittää omat mukavuusalueensa ja ennakkoluulonsa. Se on tietysti ihailtavaa, mutta samalla kirjailija esittää tärkeän kysymyksen: riittääkö maailmassa riittävästi amandoja tasapainon säilyttämiseen, eihän kaikkea vastuuta voi sysätä amandoille! Kirja pakottaa pohtimaan tärkeitä teemoja: moraalia, ulkopuolisuutta, pakolaisuutta, erilaisten kulttuurien törmäyksestä kumpuavaa väkivaltaa, yksilön ja yhteisön vastuuta.

Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 39 – Ikääntymisestä kertova kirja.

Asko Sahlberg: Amandan maailmat
Like 2017
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Eniten minua kiinnostaa tie
Järjellä ja tunteella
Kannesta kanteen
Kirja hyllyssä
Kirjapolkuni
Kulttuuri kukoistaa
Reader, why did I marry him?
Sanoissa ja sivuilla
Sinimarjan matkassa
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Amandan maailmat Asko Sahlberg Like pakolaisuus