menu Menu
Arttu Tuominen: Vaiettu
Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, Tuominen Arttu, WSOY 03/06/2021 4 kommenttia
Pascal Mercier: Sanojen paino Edellinen Marisha Rasi-Koskinen: Katariina Seuraava

Paloviita peruutti hämillään käytävään. Hänen sydämensä takoi edelleen kovaa, ja hänen oli tunnustettava itselleen, että oli ollut hetken peloissaan. Hän ei tiennyt, oliko pelännyt vanhuksen kuolevan silmiensä edessä vai sitä pohjatonta kauhua, joka oli täyttänyt koko huoneen. Hän yritti analysoida keskustelua, muttei saanut koottua siitä mitään järjellistä ketjua, paitsi sen, että jollain tavalla vanhus oli osannut odottaa iskua.

Miehet pimeydestä.

Paloviita laittoi lehtiön taskuunsa, vilkaisi seinäkelloa ja totesi, ettei ollut nukkunut tai syönyt juuri ollenkaan sitten edellisen illan. Hän soitti Mannerille ja kertoi vanhuksen tulleen tajuihinsa, mutta että keskustelu oli ollut vesiperä. Sitten hän ajoi kotiin kiertotietä ja pysähtyi kaksi kertaa tupakalle viivyttääkseen matkaa. Koti oli alkanut ahdistaa häntä. Kotona odotti arki ja sen loputtomat ongelmat, joiden ratkaisemiseen hänellä ei yksinkertaisesti ollut energiaa eikä kykyjä.

Arttu Tuominen: Vaiettu

Arttu Tuomisen uuden dekkarin kansiliepeessä oli hauska yllätys. DELTA-sarjan edellisistä osista vakuuttavat arvionsa lausuvat Helsingin Sanomat, Satakunnan Kansa, Kansan Uutiset ja – tadaa- Kirjaluotsi! Pakko oli tämä uusinkin sitten lukea, kun omat kehuni oli oikein kirjaan painettu ja näin arvovaltaisessa seurassa vielä 😄 Kynnykseni lukea dekkareita on korkea, joten ihan turhasta en myöskään kehu. Tuomisen dekkarit ovat kansainvälistä luokkaa, vaikka kotoisasti Poriin sijoittuvatkin. Vaiettu on Porin poliisiin sijoittuvan sarjan kolmas osa ja tällä kertaa dekkarijuoneen kytkeytyy myös historiallisen romaanin tapahtumakulku. Teemana on suomalaisten vapaaehtoisten SS-sotilaiden mahdolliset sotarikokset toisessa maailmansodassa. Teema on ollut viime vuosien puheenaihe, kun aiheesta on tehty uusia paljastavia tutkimuksia.

Porin poliisi saa tutkittavakseen hätkähdyttävän rikoksen, kun 97-vuotias hoitokodin asukki Albert Kangasharju yritetään murhata hirttämällä hoitokodin viereisessä puistossa. Kuka haluaa murhata lähde satavuotiaan harmittoman vanhuksen? Tekijät tuntuvat olevan tosissaan, sillä he yrittävät viimeistellä keskeytyneen teon sairaalassa. Poliisi Jari Paloviita onneksi osuu paikalle, mutta sankarillisen takaa-ajon jälkeen mies livahtaa karkuun. Vähän myöhemmin toinen sataa lähestyvä sotaveteraani, Klaus Helminen, siepataan kesähuvilaltaan ja löydetään hirtettynä. Helmisen vaatekaapista löytyy SS-univormu pääkallohattuineen. Kangasharju kieltää yhteyden Helmiseen ja SS-joukkoihin, vaikka lääketokkurassa oli Paloviidalle puhunut selvää saksaa. Poliiseille alkaa kuitenkin herätä epäilys, että joku on tullut kostamaan miehille kauan sitten tehtyjä tekoja.

Tuominen taitaa vetävän dekkarikerronnan, mutta näyttää osaavan myös koukuttavan historiallisen fiktion ja sotaromaanin vivahteet. Nykyhetken rikostutkinnan lomassa seurataan Albertin, Klausin ja muiden suomalaisten vapaaehtoisten vaiheita sodan itärintamalla. Liittyminen SS-joukkoihin vie nuoret miehet Neuvostoliiton maaseudulle ja ukrainalaisiin kyliin, joita tuhotaan armotta. Kuten odottaa voi, sodan raakuudet vyöryvät lukijan päälle. Onneksi välillä päästään hengähtämään nykyhetken hiukan leppoisammassa tunnelmassa. Tiukan rikostutkinnan lomassa ehditään myös leffaan ja treffeille.

Mukana ovat taas tutut poliisit: ensimmäisessä osassa Verivelka pääosassa ollut Jari Paloviita, toisen osan Hyvitys keskushenkilö Henrik Oksman sekä Linda Toivonen, jonka odotin olevan tämän kolmannen romaanin keskiössä. Näin ei kuitenkaan ollut, vaan moraalisen dilemman eteen heitettiin jälleen Jari Paloviita, joka edelleen kipuilee myös avioliittonsa kanssa. Myös ylivertainen Henrik Oksman pääsi näyttämään taitonsa niin ampumisessa kuin shakissa. Oksman on niin överi hahmo, että hänestä ei voi kuin pitää. Edellisessä kirjassa hän pisti yksin matalaksi kokonaisen rikollisjengin. Nyt hän ei päässyt tositoimiin, mutta kunnostautui ampumaradalla. Mutta milloin on Lindan vuoro? Hyvin pieniä murusia saadaan Lindasta, yksinhuoltajan haasteet jatkuvat ja hellyyttä etsitään vääristä paikoista, olutkin maistuu. Lisäksi vaikea äitisuhde saa uusia ulottuvuuksia. Olisiko seuraavassa osassa aika tutustua lähemmin Lindaan? Toivon mukaan.

Olisiko yleinen kyllästymiseni sotateemaan kyseessä, kun en innostunut tästä osasta ihan niin paljon kuin edellisistä. Vai petyinkö, kun Linda jäi taas sivuosaan. Vaikea sanoa. Kiinnitin myös huomiota kerronnan toisteisuuteen. Rikollisten toimintaa ja asennetta kommentointiin joka välissä ylimieliseksi alleviivaten siten heidän ammattimaisuuttaan. Perin erikoinen asetelma onkin kyseessä, josta en paljasta muuta kuin että Porin poliisi saa astua muutamaa numeroa liian suuriin saappaisiin. Myös kirjan ankara loppuratkaisu voi hätkähdyttää. Nämä jäätävät loppuratkaisut taitavat olla nordic noirin uusi suuntaus, vai onnistunko lukemaan vain sellaisia. Viimeksi loppuratkaisullaan yllätti islantilainen Ragnar Jónasson romaanissaan Pimeys. Jónassonin dekkarisarjasta on tekeillä tv-sarja. Milloinkohan Porin poliisin edesottamuksia saa seurata ruuduilta..

Helmet-lukuhaaste 2021:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 23 – Kirja, jota luet ulkona.

Arttu Tuominen:
Vaiettu
WSOY 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Kirjojen kuisketta
Kirsin Book Club

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Arttu Tuominen dekkari DELTA-sarja sotarikokset toinen maailmansota Vaiettu


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Jännä oikeastaan, miten vähän Suomessa tehdään dekkareista sarjoja. Meillä kuitenkin löytyy osaamista sillä saralla.

    Tätä dekkarisarjaa en ole ikinä kokeillut, mutta pitää pitää mielessä. 🙂

    1. Minä luen tosi vähän dekkareita, mutta onneksi joskus tulee tartuttua niihinkin. Tämä Tuomisen DELTA-sarja on ollut positiivinen yllättäjä. Ei lähtökohtaisesti yhtään lempigenreäni, mutta olen koukuttunut. Kannattaa kokeilla, se ykkösosa on suosikkini.

  2. Sotateema aprikoittu minuakin alkumetreillä siitä kun tuli aikanaan luettua kylliksi yrittäessään – turhaan – selvittää, miten holokausti oli mahdollinen, mutta Tuomineen hoitaa tonttinsa, ja tästä muodostui yllättävänkin tasapainoinen ja sisältörikas lukukokemus.
    Mielenkiintoista nähdä, kuin kirjailija tuotantoaan jatkaa…

    1. Minäkin jäin joskus jumiin noihin holokaustitarinoihin, mutta eipä asian käsittämättömyys yhtään selkene vaikka kuinka lukee. Viimeksi luin aiheesta maaliskuussa Antonio G. Iturben Auschwitzin kirjastonhoitajan. Siitä en edes jaksanut kirjoittaa blogiin, on tullut niin paljon aihetta pyöriteltyä. Tuomisen kirjassa on onneksi paljon muutakin. DELTA-sarjan avausosa oli minusta hieno, sen sisaruus/ystävyys/rakkaus/kasvutarina -juonne oli koskettava ja yllättävä. Hienoja ovat nämä jatko-osatkin. Toivottavasti Linda pääsee vielä vauhtiin tulevissa osissa 😊

keyboard_arrow_up