menu Menu
Antti Rönkä: Nocturno 21:07
Gummerus, Kotimainen kaunokirjallisuus, Rönkä Antti, Suomi 03/09/2021 6 kommenttia
Joonas Kallonen: Giljotiini Edellinen Piia Leino: Lakipiste Seuraava

Yläasteen käytävällä haisi energiajuoma, Axen deodorantti ja spearmint-purkalla peitelty tupakka. Yläasteella kaikki käyttäytyivät kuin sanattomasta sopimuksesta eri tavalla kuin vuosi sitten. Ero oli niin huomattava, että Antti mietti, olivatko kaikki kokeneet kesälomalla saman kuin hän. Tosin hän ei tiennyt, miten se olisi voinut käydä tytöille. Oliko tytöt vapautettu häpeästä? Ilmapiiri oli nyt erilainen, he eivät olleet enää lapsia, ja se läpäisi kaikkien olemuksen. Hien ja nikotiinin hajut, samoin kuin käytävien seinistä kimpoileva kiroilu, olivat vain pintakerroksia uudessa olemisen tavassa. Enää kukaan ei ilmestynyt kouluun lenkkareissa saati verkkareissa, ja nolon selkärepun sijaan yhä useampi käytti kiiltävää Adidaksen tai Fred Perryn laukkua. Enää tytöt ja pojat eivät eristäytyneet omiin oloihinsa, vaan notkuivat samoilla penkeillä ja jauhoivat purkkaa ja puhuivat kuin aikuiset, tai siltä se Antista kuulosti. Kahvi, kyrpä, seksi, homo ja runkkari. Aina kun Antti kuuli sanan runkkari, hän säpsähti ja vilkuili ympärilleen, katsoiko joku häntä.

Antti Rönkä: Nocturno 21:07

Antti Rönkä jatkaa uudella romaanillaan Nocturno 21:07 vahvaa omakohtaista kerrontaa. Esikoisromaani Jalat ilmassa (Gummerus 2019) kertoi koskettavasti ja avoimesti koulukiusaamisen jättämistä arvista, joita käsiteltiin vielä lisää Röngän ja hänen isänsä Petri Tammisen hienossa kirjeenvaihtokirjassa Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2020). Nyt Rönkä tarttuu rohkeasti uuteen kipeään aiheeseen, nuoren pojan seksuaaliseen heräämiseen ja siihen liittyvään häpeään. Nocturno 21:07 kuvaa aseistariisuvasti herkän pojan hämmennystä teini-iän myllerryksessä ja myös sitä, miten vaikeaa nuoren aikuisen on päästää irti vinoon menneestä omakuvasta.

Tartuin kirjaan suurella mielenkiinnolla, mutta samalla vähän kauhullakin. Oma poika aloitti juuri kuudennen luokan ja kirjan kuvaama ”lapsuuden loppu” on siis häkellyttävän lähellä. Romaanissa se koittaa kuudennen luokan kevätjuhlapäivän iltana, kun jotain märkää leviää housuihin. Nyt kaikki on pilalla, Antista on tullut pahamaineinen runkkari! Raastavalla suoruudella ja herkkyydellä Rönkä kuvaa nuoren pojan tasapainoilua lapsuuden viattomuuden ja kiihottavan nuoruuden välillä. Antti saa kyllä kuulla vanhemmiltaan ja terveystiedon tunneilla, että masturbaatio on aivan normaali ja iloinen asia, mutta ei ota sitä uskoakseen. Hän on vakuuttunut siitä, ettei asiassa eikä hänessä itsessään ole mitään normaalia. Eihän esimerkiksi oma isä tai presidentti voi tehdä tällaista! Hyi helvetti, Antti, hän hokee toistuvasti itselleen ja lankeaa yhä uudelleen.

Yläaste tuo eteen muuttuneen maailman ja Antti tuntee olevansa ainut, joka ei solahda luontevasti kiroilevaan joukkoon. Pianoa soittava poika haaveilee rocktähden urasta ja levyn teosta, mutta huoneen seinällä Beatles-julisteessa katseet ilkkuvat: luuletko, että sinusta on yhtään mihinkään! Onneksi on yksi ystävä, joka jaksaa kuunnella Antin melodramaattista tilitystä: jos ensin julkaisisi hittilevyn ja sitten kuolisi traagisesti. Tyttöystäviäkin tulee, mutta kuka kertoisi miten heidän kanssaan kuuluu toimia. Seksuaalisuus näyttäytyy pelottavana ja vaarallisena miinakenttänä, nautintoon sekoittuu itseinhoa, syyllisyyttä ja ällötystä.

Romaanin nykyhetkessä jo yhden kirjan julkaissut nuori mies on muuttanut isoon kaupunkiin ja miettii miten saisi lopullisesti ”tapettua” sen entisen Antin, joka vähän väliä tuppaa kylkeen itseinhoineen. Hän istuu trendikahvilassa hörppimässä kalliita ”pahanmakuisella tavalla hyvänmakuisia” kahveja, kuten vakavasti otettavan kaupunkilaisen kuuluu tehdä, ja valmistautuu kertomaan kirjoittamisestaan kirjastovierailulla. Haastattelussa hän huomaa kauhukseen höpöttävänsä suu vaahdossa tulevan kirjansa teemoista, heteromiehen eritteitä roiskuvasta häpeästä. Tämä palopuhe toimii samalla romaanin sanoman kiteytyksenä ja siinä tulee esiin monta tärkeää pointtia heteromiehen seksuaalisuuteen liitetyistä vahingollisista stereotypioista, seksuaalisuuden käsittelystä populaarikulttuurissa ja maskuliinisen kulttuurin asettamista paineista herkille pojille. Samoista teemoista puhuu esimerkiksi Juhani Brander esseekokoelmassaan Miehen kuolema: Pohdintoja maskuliinisuudesta.

Röngälle on nostettava hattua vaikean aiheen rohkeasta käsittelystä. Rönkä on valinnut kirjailijanpolukseen avoimen knausgårdilaisen rehellisyyden ja astelee sillä koko ajan varmemmin askelin. Tässä romaanissa hän on lainannut päähenkilölle oman nimensäkin. Ei varmasti helppo polku, mutta lukijan näkökulmasta aseistariisuva ja empatiaa herättävä. Teiniangstinen tilannekomiikka ja ikään kuuluva hellyyttävä kömpelyys osuvat maaliinsa ja lakoninen huumori puree juuri sopivalla tavalla viemättä pohjaa vakavammalta viestiltä. Isän ja pojan väliset törmäilyt ovat mainioita, etenkin se hetki kun isä löytää alalaatikosta kaikki pojan piilottamat likaiset kalsarit ja kiikuttaa ne voitonriemuisesti pyykkiin. Sen jälkeen pitäisi pokkana pelata isän ja mummon kanssa lautapeliä! Häpeän polte on käsinkosketeltavaa ja lukijankin oma nolojen tilanteiden arkku uhkaa raottua mielessä. Noloja tilanteita ja häpeän hetkiä on meillä kaikilla, mutta tämä romaani tuo hyvin esiin, miten usein varsinkin kehittyvän nuoren mielessä omat tunteet ja kokemukset ovat ainoita laatuaan. Toivottavasti tämä romaani päätyy luettavaksi ja vertaistueksi muillekin kuin meille herkkien poikien äideille.

Antti Rönkä:
Nocturno 21:07
Gummerus 2021
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Marjatan kirjat ja mietteet
Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Antti Rönkä autofiktio häpeä Nocturno 21:07 nuoruus seksuaalisuus


Edellinen Seuraava

Vastaa

  1. Tämä teos kiinnostaa kovasti. Harvoin miehen seksuaalisuutta kuvataan häpeän kautta, tai sitten en vain ole huomannut niitä kuvauksia. Todellakin tämän toivoisi kuluvan itse kohderyhmän käsissä eikä vain empaattisten naisten käsissä.

    1. Ei tule minullekaan ainakaan äkkiseltään mieleen muita romaaneja, jossa olisi tällä tavalla käsitelty miehen seksuaalista häpeää. Toivottavasti löytää oikeat lukijansa, vaikka ei meissä empaattisissa naisissakaan mitään vikaa ole 😄

  2. Rönkä luo näköjään laadukasta proosaa aiheesta kuin aiheesta! Laitan tähän sinulle Yle Areenan linkin yhteishaastatteluun, jossa Rönkä, Päivi Storgård ja Kalle Lähde pohtivat omakohtaisesta häpeästä kirjoittamista: https://areena.yle.fi/audio/1-50886050

    Minulla ei ole tuon ikäisiä poikia; lapsenlapsista toiset ovat vielä ihan lapsia tai sitten tämän dramaattisen iän ylittäneitä. Ymmärrän tunteesi.

  3. Palaan vielä tänne, vaikka olet jo kirjoittanut monta uutta juttua.
    Olen nyt lukenut useampia Röngän kirjasta kirjoitettuja arvosteluja. Kukaan ei kiinnitä huomiota siihen, mihin minä pysähdyin, varttuneemman Antin pitkään vuodatukseen kirjaston haastattelussa: ”Jonkun pitäisi kertoa heteromiehelle eli pikkupojalle eli minulle että ottaisin ihan rauhassa ja että minunkin heräämiseni on kuin kukka…” Se tylytys mitä heteromiehiin ulkoapäin kohdistetaan on rankkaa pojille. Mieheksi kasvamisen pitäisi olla ilon asia ja murrosikäiselle tulisi antaa kuva, että on upeaa kun hän miehistyy. Sisäinen häpeä, jota vielä vahvistetaan ulkoapäin tekee pojista entistä ahdistuneempia.

    1. Mukavaa kun kommentoit, Marjatta! Olen aivan samaa mieltä ja siihen viittasinkin tuossa kirjoituksessani kun puhuin maskuliinisen kulttuurin asettamista paineista herkille pojille. Siitä minusta kirjoittaa hienosti myös Juhani Brander kirjassaan Miehen kuolema. Oletko lukenut sitä? Ihan puhtaasti Röngän romaanin kannalta tuo kirjastossa tapahtunut vuodatus oli minusta ehkä vähän liian alleviivaava, tarkoitan tyyliin ”jos et vielä kaikesta muusta tajunnut, tiivistän tähän mitä yritän tällä romaanilla sanoa”. Pomppasi jotenkin päälle liimattuna kaikesta muusta kerronnasta. Tärkeää asiaa toki!

keyboard_arrow_up