menu Menu
Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa
Heikkilä Annastiina, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, WSOY 07/04/2022 4 kommenttia
Deborah Levy: Omistuskirjoituksia Edellinen Min Jin Lee: Pachinko Seuraava

Koristeellisen oven yläpuolelle oli kiinnitetty Ranskan tasavallan tunnus. Liberté, Égalité, Fraternité. Hetken mielijohteesta Lea otti kauniista talosta valokuvan. Hän pyöritteli samalla mielessään tunnuslauseen viimeistä sanaa. Veljeydestä puhuttiin aika vähän, tai ainakin vähemmän kuin vapaudesta ja tasa-arvosta, hän pohti. Saati sisaruudesta, vaikka #metoo-liikkeen jälkeen tunnuksesta olikin näkynyt ranskalaisten ketjuliikkeiden t-paidoissa myös muotoa Liberté, Égalité, Sororité. Mitä lopulta oli sisaruus, Lea mietti. Toisilla oli niitä siskoja, joiden kanssa oli jaettu iso osa lapsuudesta yhteisen katon alla. Sitten oli sellaisia siskoja, yhtä tärkeitä tai tärkeämpiäkin, jotka ilmaantuivat elämään vasta myöhemmin – ja joskus hyvin yllättäenkin. Kai sisaruus nivoi yhteen ja sai puolustamaan toista, hän ajatteli ja tunsi piston sydämessään.

Annastiina Heikkilä: Vapaus valita kohtalonsa

Pariisissa asuva Ylen uutistoimittaja Annastiina Heikkilä on aiemmin julkaissut kaksi Ranskaa käsittelevää tietokirjaa. Nyt hänen laajasta Ranskan tietämyksestään voi nauttia romaanin muodossa. Esikoisromaani Vapaus valita kohtalonsa on kiinnostava lukuromaani ranskalaisen yhteiskunnan kipupisteistä niin menneessä kuin nykyisyydessä. Kolonialismin perintöä, eliitin vallankäyttöä ja tasa-arvokysymyksiä käsittelevä romaani on samalla virkistävä kuvaus ystävyydestä. Käytän sanaa virkistävä, koska ystävyyssuhteita kuvataan edelleen kirjallisuudessa harmillisen vähän verrattuna rakkaussuhteisiin. Algerialaistaustaisen Anissan ja suomalaisranskalaisen Lean ystävyyden väliin uhkaa tulla railo, kun he huomaavat olevansa aivan erilaisissa asemissa taustojensa ja valintojensa vuoksi.

Lea ja Anissa tanssivat reiveissä Nantesin satamassa, kun poliisi tekee rynnäkön nuorisojoukkoon. Täysin ylimitoitetut toimet johtavat paniikkiin ja moni päätyy jokeen. Lea onnistuu pelastautumaan, mutta toisin käy Anissan poikaystävälle Dariolle. Viranomaiset jättävät tapauksen tutkimatta, mutta Anissa päättää saada oikeutta hukkuneelle poikaystävälleen hinnalla millä hyvänsä. Lea ei ehdi käsittää ystävänsä hätää, sillä hänen on palattava Pariisiin opintojensa pariin. Niinpä Anissa kokee ystävän hylänneen hänet yksin surunsa keskelle. Hän päätyy uhkailemaan aiemminkin väkivaltaisesta ja rasistisesta käytöksestä syytettyä poliisia ja joutuu itse poliisitutkinnan kohteeksi. Samaan aikaan veli Amir osallistuu Algerian hallinnon vastaisiin mielenosoituksiin ja haluaa tutustua paremmin algerialaisiin juuriinsa. Vanhempien kellarista löytyneet isän äidin päiväkirjat kertovat lohdutonta tarinaa siirtomaavallasta, Algerian sodasta ja elämästä siirtolaisleirillä. Niistä Anissa saa lisää pontta kostoretkelleen.

Samalla kun Anissa käy omaa taistoaan viranomaisia vastaan, Lea yrittää löytää paikkaansa pariisilaisten eliittinuorten keskuudessa. Lea opiskelee arvostetussa SciencePo-yliopistossa, jossa tiedostavat ja etuoikeutetut nuoret puhkuvat aatteen palosta. On #metoo-liikehdintää ja tempauksia valtaeliitin vastustamiseksi, vaikka monen nuoren vanhemmat edustavat juuri noita valtaapitäviä tahoja. Lea tutustuu yliopistolla vallankumoushenkiseen Raphaëliin, jonka avulla pääsee sisälle Pariisin älymystöpiireihin. Raphaëlilla tuntuu olevan pakkomielle Voltairesta, jonka patsaan hän haluaa tärvellä vastalauseena filosofin rasismia kohtaan. Leasta kaikki tämä tuntuu kovin epämääräiseltä ja kaksinaismoralistiselta, varsinkin kun hän huomaa miten eri tavalla häneen ja Anissaan suhtaudutaan. Lea on muuttanut Ranskaan 14-vuotiaana suomalaisen äitinsä ja ranskalaisen isänsä kanssa. Sittemmin vanhemmat ovat eronneet ja äiti muuttanut takaisin Suomeen. Nantesissa Lean identiteetti on ehkä enemmän ranskalainen, mutta Pariisissa häneen suhtaudutaan kuin ulkomaalaiseen. Silti häneen suhtaudutaan paljon hyväksyvämmin kuin Ranskassa syntyneeseen ja kasvaneeseen muslimitaustaiseen Anissaan.

Romaani kuvaa kiinnostavasti nyky-Ranskan ongelmakohtia: rasismia, korruptiota, eriarvoisuutta ja osattomuutta. Anissan kostoretki saa ajoittain epäuskottavia käänteitä, mutta fiktion maailmassa se sallitaan. Ystävyyden kuvaus romaanissa muistuttaa jonkin verran Elena Ferranten Napoli-sarjan Lenùn ja Lilan myrskyisää ystävyyttä, mutta sitäkin vahvemmin tuli mieleen hiljattain lukemani espanjalainen Carmen Laforet ja hänen romaaninsa Nada. Kaikki nämä romaanit kuvaavat eri yhteiskuntaluokista tulevien nuorten naisten ystävyyttä, jota myös historian painolastit kuormittavat. Ferranten Lilan kohtalosta emme tiedä, mutta Laforet ja Heikkilä tarjoavat kirjojensa ystävyksille mahdollisuuden sovintoon ja väylän vapauteen. Heikkilän romaanin lopetus on kyllä jo siirappisen rajoilla, niin kuin ovat myös matkaopasta muistuttavat kuvaukset pariisilaisesta elämänmenosta.

Olin onneksi opiskellut Ranskan siirtomaapolitiikan ja Algerian historian lyhyen oppimäärän lukemalla Alice Zeniterin hienon romaanin Unohtamisen taito. Siitä opin esimerkiksi, mitä ovat kabyylit ja harkit, joista tässäkin romaanissa puhutaan. Anissan ja Amirin isoisä oli harki eli palveli ranskalaisten puolella Algerian sodassa. Siksi perhe joutui pakenemaan Algeriasta Ranskaan, jossa he luulivat saavansa sankarin kohtelun, mutta joutuivatkin keskistysleiriä muistuttaviin olosuhteisiin. Vastaavia kohtaloita on ollut Ranskan toisessa siirtomaassa Marokossa, josta Leïla Slimani kirjoittaa oman sukunsa tarinaan perustuvassa romaanissa Toisten maa. Heikkilän romaanissa historiallinen ulottuvuus ei ole aivan niin syvääluotaavaa kuin Zeniterin ja Slimanin kirjoissa, mutta tarjoaa kyllä hyvän katsauksen kolonialismin haavoista. Romaaniin ripotellut päiväkirjaotteet kuvaavat koskettavasti äidin hätää hänen huolehtiessaan pienestä pojastaan ja vastasyntyneestä tyttärestään järkyttävissä olosuhteissa. Sitä lukiessa ei voinut olla ajattelematta niitä äitejä, jotka nyt kärsivät lastensa kanssa Ukrainassa tai pakomatkalla kohti tuntematonta tulevaisuutta. Samalla tulee miettineeksi, miten eri tavalla ukrainalaisiin pakolaisiin suhtaudutaan verrattuna esimerkiksi Syyriasta paenneisiin. Tätä rasistista vinoumaa Heikkilän romaani myös ansiokkaasti käsittelee.

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18 – Kirjan on kirjoittanut toimittaja.

Annastiina Heikkilä:
Vapaus valita kohtalonsa
WSOY 2022

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kirjakaapin kummitus

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Algeria Annastiina Heikkilä esikoisromaani helmet2022 helmethaaste kolonialismi rasismi Vapaus valita kohtalonsa ystävyys


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Tykkäsin tästä kirjasta tosi paljon. Se on hieno ranskalaisen yhteiskunnan kuvaus, ja nautin myös tuosta ystävyyden kuvauksesta. Toki elävässä elämässä kaikki ei aina pääty niin hyvin kuin tässä kirjassa. Mutta kaunokirjallisuudelle valoisatkin lopetukset sallittakoon!

    1. Totta, ehkäpä tänä aikana noita valoisia lopetuksia juuri tarvitaankin. Kun reaalimaailma tarjoilee synkkiä uutisia ja epävarmuutta, kirjallisuuden maailmassa voidaan lohduttautua valoisammilla ja selkeämmillä näkymillä. Jos kirjan aihe kiinnosti, etkä ole näihin ehtinyt vielä tutustua, suosittelen tuota Alice Zeniterin romaania Unohtamisen taito algerialaisten kokemuksista, Leïla Slimanin vastaavaa kuvausta marokkolaisten suhteesta Ranskaan romaanissa Toisten maa ja ranskalaisen yhteiskunnan vahvaa kritiikkiä Edouard Louis’n kirjassa Kuka tappoi isäni.

  2. Ranskalainen yhteiskunta tuntuu täällä hyvinvointivaltiossa eläneelle hieman kummalliselta. Maalla on pitkät perinteet valistuksessa ja tasa-arvossakin, mutta kuitenkin siellä on paljon esim. tuota rasismia.

keyboard_arrow_up