menu Menu
Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Ahokumpu Anna-Liisa, Gummerus, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi 08/01/2018 8 kommenttia
Kamila Shamsie: Home Fire Edellinen Daniel Sánchez Pardos: G (la novela de Gaudí) Seuraava

En muistaisi äitiä tuollaisena. Savinen ihminen. Valettu arkunkokoiseen muottiin. Kasvot murenisivat heti, kun kansi vedettäisiin kiinni.

Muistaisin hänet luultavasti vähän yli kolmekymmenvuotiaana kuten tähänkin asti. En muistanut hänen vanhentuneen, se oli tullut aina yllätyksenä kun tapasimme. Muistin hänet jostain syystä sellaisena kuin hän oli ollut viisikymmentäluvulla. Silloin kun itse olin yhden- tai kahdentoista tienoilla. Kun hän remontoi vintin ja sulki minut kesäkuukausiksi sinne perhosteni kanssa, kun hän alkoi jättää vintinportaille iltapalaa eikä kutsunut enää pöytään. Kun hän lakkasi käyttämästä kesäisin huivia päässään ja antoi auringon paahtaa hiukset harmaiksi. Ja minä ajattelin, että hän kuolisi pian kun oli niin kammottavan vanha.

Uusi esikoisvuosi on taas käynnistetty. Anna-Liisa Ahokummun esikoisromaani Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa houkutteli jo Gummeruksen kevätkatalogia tutkiessani ja ilokseni sain kirjasta ennakkokappaleen. Luin 175-sivuisen kirjan yhdeltä istumalta ja pidin kovasti tästä surumielisestä tarinasta. Perhesalaisuudet on aihe, joka vetää minua usein puoleensa kirjallisuudessa. Tässä romaanissa niitä riittää ja päähenkilö Max Halman erikoinen ammatti, perhostutkimus, lisää kirjan tunnelmaan kiinnostavia sävyjä. Toinen tunnelmatekijä on klassinen musiikki. Kirja koostuu kolmestatoista luvusta, jotka on nimetty sinfonioiksi. Niissä on hyödynnetty kiinnostavasti erilaisia kerrontatyylejä, mm. kirjeitä, päiväkirjamerkintöjä, muistiinpanoja ja myös yksi arkistosta löytynyt haastattelu kuvineen.

Max Halma on pienestä asti syventynyt intohimoisesti perhosten tutkimiseen ja tehnyt siitä itselleen ammatin. Kun hänen äitinsä kuolee, Max löytää tämän makuuhuoneen ikkunalaudalta kuolleen perhosen, joka herättää hänen kiinnostuksensa ja pakkomielteensä. Voisiko olla, että hän on löytänyt aivan uuden lajin – olisiko nyt hänen aikansa tehdä läpimurto ja saada kansainvälistä tunnustusta? Alkaa kuumeinen tutkimustyö lajin tunnistamiseksi. Samaan aikaan herää kiinnostus omia juuria kohtaan ja sekin sysää Maxin kuumeiseen etsintään. Max ei tiedä isästään kuin sen, että tämä oli saksalainen sotilas. Asiakirjoista selviää, että isä kuoli hukkumalla viikko Maxin syntymän jälkeen mutta ruumista ei koskaan löydetty. Oulun maakunta-arkistosta jäljet johtavat väitetylle hukkumispaikalle Koitasjärvelle ja lopulta Hampuriin kuuluisan pianistin viimeiseen konserttiin. Mitä isälle tapahtui vuonna 1942?

Saksalaissotilaiden ja suomalaisnaisten väliset suhteet olivat sodan aikana tuomittu ja vielä pitkään vaiettu aihe, sodan aikana jopa rangaistava siveysrikos. Vaikka oli kyse rintamaveljistä, naisten katsottiin kuuluvan kansakunnalle, ei niille toisille. Kirjassa Maxin äiti, Silvia Halma, joutuu kuulusteluun mutta säästyy pahemmilta rangaistuksilta koska on jo raskaana. Hän odottaa epätoivoisesti Erikiään palaavaksi, ja sodan loppua, jotta he voisivat viimein lähteä Saksaan. Miestä ei vaan koskaan kuulu takaisin. Ehkä se on Silvialle onni, sillä monen rakastuneen suomalaisnaisen kävi huonosti Saksassa. Teema on kiinnostava ja aion vielä palata siihen. Lukupinossani odottaa Annikki Kariniemen romaani Veren kuva, joka ilmestyessään vuonna 1971 aiheutti kohua kuvaamalla avoimesti suomalaisnaisten ja saksalaissotilaiden Lapin sodan aikaisia seksisuhteita.

Vaikka Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa ei varsinaisesti kerrokaan klassisen musiikin maailmasta, jo kirjan nimi ja lukujen nimeäminen sinfonioiksi antaa tietyn odotusarvon. Kun romaanissa päästään varsinaiseen konserttiin, uskottavuus kuitenkin hieman kärsii. Ymmärtääkseni sinfonia on laaja orkesterisävellys, mutta kirjassa Viktor Stanislaus soittaa säveltämänsä sinfoniat pianolla yksin ja vieläpä kaikki kolmetoista putkeen. Viimeistä sinfoniaa soittaessaan hän nousee jopa seisomaan, mikä klassiselta pianistilta kuulostaa aika erikoiselta. Fiktiossa kaikki on toki mahdollista, mutta jostain syystä tällainen muotoseikka jää joskus hiertämään sujuvan lukukokemuksen rattaissa. Tässä olikin onneksi kyse enemmän muusikon pakkomielteisyydestä kuin itse musiikista, joten ei anneta tuon häiritä liikaa. Klassisen musiikin maailmasta on julkaistu viime aikoina monta kiinnostavaa romaania. Ben Kallandin romaanissa Vien sinut kotiin soitettiin taidokkaasti viulua, Marjo Heiskasen Mustat koskettimet on intensiivinen ja psykologisesti ja musiikillisesti tarkka kuvaus klassisen musiikin ammattilaisten maailmasta.

Ahokumpu kuljettaa tarinaansa sujuvasti, kerrontatyylien vaihtelevuudesta huolimatta. Usein tyylien vaihtelu tekee kerronnasta repaleista, mutta tässä fokus pysyi kirkkaana. Minäkertojan ääni on melankolinen, täynnä tiiviitä, toteavalla tavalla ympäristöä ja tapahtumia kuvaavia lauseita. Luen paljon tiiliskiviä, mutta nautin myös tiiviimmästä kerronnasta. Tässä tarinassa olisi mielestäni ollut aineksia myös pidemmäksi romaaniksi. Varsinkin noista sodanaikaisista tapahtumista olisi ollut kiinnostavaa lukea lisää. Myös Maxin viileä suhde omaan teini-ikäiseen tyttäreensä oli kiinnostava juonne, jota olisi voinut syvemminkin käsitellä. Maxin isään liittyvä mysteeri ei aivan pysynyt salaisuutena loppuun saakka, aavistelin sitä jo melko varhain, mutta se ei pilannut lukuiloa. Tämä esikoinen jää hyvällä tavalla mieleen, toivottavasti Ahokumpu jatkaa kirjoittamista.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-lukuhaasteessa sijoitan kirjan kohtaan 49 – Vuonna 2018 julkaistu kirja.

Helmet-musahaaste:
Tämän kirjan kaveriksi kuuntelin Brahmsin neljännen sinfonian Marin Alsopin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin esittämänä. Olipa upeaa ja kaunista! Varsinkin sinfonian toinen osa (II Andante moderato) oli herkän lyyrinen ja haikea ja sopi hyvin kirjan tunnelmaan. Teos oli niin vaikuttava, että kuuntelin sen kaksi kertaa peräkkäin, ensin keskittyen, sitten taustalla tätä kirjoittaessani. Tällä sinfonialla tietysti kuittaan musahaasteen kohdan 14 – Kokonainen sinfonia. Musahaasteeseen kuuntelemani musiikki löytyy Spotifysta nimellä Helmet-musahaaste 2018.

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa

Anna-Liisa Ahokumpu: Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa
Gummerus 2018
Ennakkokappale kustantajalta

#taiteilijaromaani Anna-Liisa Ahokumpu esikoiskirja Gummerus helmethaaste Lapin sota perhesalaisuudet Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Musiikki ja kirjallisuus osuvat aika usein yksiin. Luin juuri Auschwitzin viulu -romaanin, jossa soi Corelli, soittolistoja sisältnääet Kalandin ja Heiskasen hienot romaanit mainitsitkin, ja esimerkiksi Murakamia lukiessa on kuunneltava musiikkia, joka kirjoissa mainitaan. Vaikka Ahopellon romaanissa joutuu musiikin kuvittelemaan, rakenne toimii hienosti sinfonioiden varassa. (Mietin samaa kuin sinä sinfonia-sanan käytöstä pianosooloista.) Ja itse kirja on viehättävä, tiivis ja tunnelmallinen. Kehityskertomukset usein vetävät minut mukaansa, tässä ei ihan hullaannuspidäkkeettömästi mutta mieleen jäävästi.

    1. Tuo Auschwitzin viulu vähän kiinnostelee, pieni kyllääntyminen keskitysleiriaiheisiin on pidätellyt. Ehkä tartun.. Mukava tuttavuus tämä esikoinen oli ilman muuta, kuten sanoit, mukavan tiivis ja tunnelmallinen. Nyt jutun jo julkaistuani hoksasin, että kyllähän kirjan alussa selitellään tuota erikoista sinfonian tulkintaa. “Stanislauksen mukaan ne ovat sinfonioita sanan vanhassa merkityksessä, lyhyitä soitinkappaleita, joilla ei ole tiettyjä karakteristisia tuntomerkkejä.” Ehkä sinfoniaa on tässä vaan haluttu käyttää kun kuulostaa sanana hienommalta kuin soolopianoteos. Ei ainakaan toimisi lukujen nimeämiseen 😀

  2. Se sinfonia oli Viktorin pakkomielle kertoa kaikki ja sitten vaieta. Näin minä sen koin.

    Miten mainitsitkaan juuri suosikkini Maija muinosen Mustat koskettimet ja Ben Kallandin Vien sinut kotiin molemmat!

    1. Siis Marjo Heiskasen Mustat Koskettimet 🙂 Ensin Tuija puhuu Ahopellosta ja sitten sinä Maija Muinosesta. Ihan kuin blogiini olisi tarttunut Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjasta tuttu kirjarutto 😀

      Minä pidin myös kovasti noista mainituista kirjoista. Mustat koskettimet annoin myös isälleni lahjaksi, mutta taisi hänellä mennä enemmän suorittamisen puolelle sen lukeminen.

  3. Minäkin sain tästä ennakkokappaleen ja pikavilkaisun jälkeen olin hieman kahden vaiheilla, lukisinko vai en. Jostakin syystä musiikilliset romaanit ovat minulle usein turn off, hassua, koska musiikista pidän paljonkin.

    Mutta jo tuo valitsemasi lainaus (kiinnostavasta esittelystä puhumattakaan) osoitti, että ehkä minun täytyy harkita
    tätä uudelleen. Ainakin sitten kun saan luettua kaikkia haluamani viime vuoden kirjat (joita on paljon).

    1. No tämä ei varsinaisesti ole musiikkiromaani, vaikka nimi antaakin niin olettaa. Enemmän tuo sukumysteerin selvittäminen ja Lapin sota tässä painottuu. Kannattaa tutustua, pienoisromaanin verran aina ehtii 🙂

  4. Minäkin ennätin lukea nämä sinfoniat.
    Aluksi olin kovin innoissani, sillä tarina oli todella mielenkiintoinen. Erityyliset tekstit sopivat myös hyvin, mutta olisin kaivannut enemmän lihaa aivan samoista kohdista kuin sinäkin eli Rovaniemeltä ja suhteesta tyttäreen.
    Luin juuri myös Rosa Liksomin huikean Evestinnan, joka lisäsi kiinnostusta Rovaniemeen ja jatkosotaan.
    Oman suvun lähipiiristä lähti eräs Vieno 16-vuotiaana saksalaissotilaan mukaan. Mies oli kunnollinen ja heillä oli onnellinen, pitkä liitto. Valitettavasti vain mies oli kotoisin alueelta, joka Saksan jaossa jäi DDR:n puolelle, joten yhteydenpito oli vuosia haasteellista.

    1. Kiva kuulla, etten ole ihan yksin näiden ajatusten kanssa. Luen kyllä paljon tiiliskiviä ja mietin, vaikuttaako se siihen että jään usein ohkaisemmissa teoksissa kaipaamaan jotain lisää.
      Everstinna on todellakin huikea! Minä tosiaan jäin niin koukkuun Everstinnan tarinaan, että olen lueskellut myös Annikki Kariniemen kirjoja.

keyboard_arrow_up