menu Menu
Anna Burns: Maitomies
Burns Anna, Docendo, Iso-Britannia, Käännöskirjallisuus 17/01/2022 2 kommenttia
Carol Shields: Pikkuseikkoja Edellinen Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema Seuraava

Näinä viime kuukausina, siitä lähtien kun Maitomies-juttu oli alkanut, olin saanut huomata, miten suuri vaikutus minulla oli ihmisiin, vaikka en tiennyt heidän edes huomanneen minua. ”Se on kammottavaa, perverssiä, jääräpäisen määrätietoista”, pitkäaikaisin ystävä jatkoi. ”Tässähän ei ole kyse siitä, että joku silmäilisi kävellessään sanomalehdestä tuoreimmat otsikot tai jotain. Kyse on siitä, miten sinä sen teet: luet kirjoja, kokonaisia kirjoja, teet muistiinpanoja, tarkistat alaviitteitä, alleviivaat pätkiä aivan kuin istuisit työpöydän ääressä tai jotain, omassa pikku työhuoneessasi tai jotain, verhot kiinni, valot päällä, kuppi teetä vieressä ja raapustaisit esseitäsi – tutkielmasi, hengentuotteitasi. Se on hämmentävää. Se on poikkeavaa. Kuin optinen harha. Yhteishengen puutetta. Itsesuojeluvaiston puutetta. Se herättää huomiota, ja miksi kukaan täällä haluaisi herättää huomiota, kun vihollinen on ovella, kun eletään vaikeita aikoja ja kaikkien on puhallettava yhteen hiileen?” ”Hetkinen”, sanoin. ”Tarkoitatko että Maitomies saa ihan rauhassa kulkea Semtex-möykky taskussa, mutta minä en saa lukea Kotiopettajattaren romaania julkisilla paikoilla?” ”En sanonut, ettet saisi lukea julkisilla paikoilla, mutta älä lue kävellessäsi. Ihmiset eivät pidä siitä”, pitkäaikaisin ystävä lisäsi tarkoittaen alueen väkeä ja käänsi taas katseensa eteenpäin, sanoi että monimerkityksisyydet, kaksiselitteisyydet, ikivanha ”’vettentakainen’ sanoo yhtä, tarkoittaa toista” -keskustelu eivät häntä kiinnostaneet, mutta jos vaivautuisin miettimään asiaa sen oikeassa kontekstissa, niin tässä yhteydessä voitaisiin ihan hyvin sanoa, että Semtex oli normaalimpaa kuin nenä kirjassa käveleminen, ”joka ei ole normaalia kenenkään muun mielestä kuin sinun.”

Anna Burns: Maitomies

Vuoden 2018 Booker-palkinnon voittaja on ollut lukulistalla pitkään, nyt se sattui käännösromaanina eteen kirjastoreissulla. Tämä oli muuten ensimmäinen lukemani Docendon kustantama romaani, en edes tiennyt, että he julkaisevat kaunokirjallisuutta. Anna Burnsin Maitomies sijoittuu nimeämättömään paikkaan ja aikaan, mutta se on mielessä helppo sijoittaa 70-luvun Pohjois-Irlantiin ja The Troubles -nimellä kulkevaan levottomuuksien aikaan. Burns on Belfastista kotoisin, joten yhteys ei liene kaukaa haettua. Voi kirjaa toki dystopianakin lukea. Kirjassa eletään täysin kahtiajakautuneessa yhteiskunnassa, jossa uskonnolliset kiistat ja poliittiset ongelmat ovat kärjistyneet niin äärimmilleen, että ne ulottuvat jokaisen kansalaisen arkeen soveliaita lapsen nimiä myöten. On me ja he ja vaaralliset irtautujat puolisotilaallisine joukkoineen. Viranomaisiin ei voi luottaa ja valvontakamerat naksuvat pusikoissa.

Anonyymiys ulottuu kirjassa paikan lisäksi myös henkilöihin. Heihin viitataan vain keskinäisten suhteiden tai heitä kuvaavien ominaisuuksien kautta. On esimerkiksi ehkä-poikaystävä, kolmas lanko, vanhin sisko, pitkäaikaisin ystävä, tablettityttö, Joku McJoku ja oikea maitomies. Nimihenkilö Maitomies ei ole maitomies ollenkaan, vaan kuuluu puolisotilaallisiin joukkoihin ja hänestä liikkuu monenlaisia ikäviä huhuja. Romaanin kertoja, 18-vuotias keskimmäinen sisko, joutuu huhumyllyn keskelle, kun Maitomies alkaa tuppautua pyytämättä ja yllättäen hänen seuraansa: ilmestyy lenkkipolun varteen, tarjoaa kyytiä, pysäköi autonsa aina sinne missä kertoja liikkuu. Fyysisesti hän ei tyttöön koske, mutta tietää hälyttävän paljon tämän tekemisistä ja perheenjäsenistä. Uhan tunne ja sukupuolisen häirinnän pelko on aina läsnä. Pahinta on, että yhteisö tulkitsee pian, että tyttö on Maitomiehen rakastaja eikä edes oma äiti usko vakuutteluja.

Kertoja yrittää elää mahdollisimman vapaata elämää ja pyristelee irti vallitsevasta poliittisesta kahtiajaosta ja katolisen kodin konservatiivisista ja patriarkaalisista arvoista. Se tarkoittaa esimerkiksi ”väärällä” asuinalueella asuvan ehkä-poikaystävän kanssa seurustelua, juoksuharrastusta, 1800-luvun romaanien lukemista ja osallistumista ranskankurssille, jossa kielitaidon lisäksi kartutetaan kokemusta taivaan eri sinisen sävyistä. Se mikä muita eniten ärsyttää kertojan tekemisissä, on hänen tapansa lukea kirjoja kävellessään. Siitä häntä nuhtelee Maitomiehen lisäksi oma äiti, sisko, lanko, ehkä-poikaystävä ja pitkäaikaisin ystäväkin. Aivan luonnotonta ja epäilyttävää tuollainen kävellessä lukeminen! Mitähän he ajattelisivat äänikirjakävelyistä 😅

Jollain vaikeasti selitettävällä tavalla Maitomies sekä hylkii että imee lukijaa puoleensa. Ehkä samaan tapaan kuin kirjan kertojan löytämä kuolleen kissan pää, joka on yhtä aikaa kammottava ja kiehtova ja vaatii tulla poimituksi mukaan. Romaanin pitkät, polveilevat luvut ja asioiden seikkaperäinen selittäminen aiheuttavat turnausväsymystä, mutta samalla kirjan erikoinen asetelma ja arvaamaton tunnelma houkuttelevat lukemaan lisää ja lisää. Kun kerronnan pyörteeseen on saanut hypättyä mukaan, siitä ei kannata ihan heti irrottautua. Kovin väsyneenä tätä kirjaa ei kannata edes yrittää lukea. Inhoan yleensä selitystä ”haastava, mutta palkitsee sitkeän lukijan”, mutta tähän kirjaan tuo nyt aika hyvin pätee. Synkistä asetelmista huolimatta romaani on yllättävän hauska ja viihdyttävä. Sen koomisuus syntyy pitkälti asioiden kärjistämisestä absurdiin asti. Koomisen pinnan takana lymyää kuitenkin hyytävä ydin.

Helmet-lukuhaaste 2022:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 32 – Kirjassa rikotaan yhteisön normeja.

Anna Burns:
Maitomies
Milkman (2018),
suom. Laura Jänisniemi
Docendo 2019
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kirjakimara
Kirjavinkit
Kirsin Book Club
Luetut, lukemattomat
Lumiomena
Reader, why did I marry him?

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Anna Burns Booker helmet2022 helmethaaste Maitomies Pohjois-Irlanti


Edellinen Seuraava

Vastaa

keyboard_arrow_up