Päivällisellä hänen kolmantena iltanaan vaistosin, että hän tuijotti minua, kun selostin Haydnin teosta Vapahtajamme seitsemän viimeistä sanaa ristillä, jota olin nuotintamassa. Olin sinä vuonna seitsemäntoista, ja koska olin pöydän nuorin ja se jota vähiten todennäköisesti kuunneltiin, olin ottanut tavaksi yrittää ujuttaa mahdollisimman paljon sisältöä mahdollisimman vähiin sanoihin. Puhuin nopeasti, ja sen takia ihmisille syntyi kuva, että hätiköin ja nielin sanoja. Saatuani selostukseni loppuun tunsin, että minua tuijotettiin hyvin tiiviisti vasemmalta puoleltani. Se ilahdutti ja imarteli minua, hän oli selvästi kiinnostunut – hän piti minusta. Ei se niin vaikeaa ollutkaan. Mutta kun hetken aikailtuani lopulta käännyin katsomaan, kohtasin jääkylmän tuijotuksen – se oli samalla kertaa vihamielinen ja lasittunut ja likipitäen julma.
Se sai minut täysin tolaltani. Mitä olin tehnyt ansaitakseni tällaista? Halusin, että hän olisi minulle taas ystävällinen ja nauraisi kanssani niin kuin pari päivää aiemmin hylätyillä junaraiteilla tai silloin kun olin aikaisemmin samana päivänä kertonut hänelle, että B. oli Italian ainoa pikkukaupunki, jossa corriera, kaukoliikenteen bussi, pyyhälsi Kristus mukanaan ohi koskaan pysähtymättä. Hän oli nauranut heti ja tajunnut viittauksen Carlo Levin kirjaan. Pidin siitä, miten ajatuksemme tuntuivat kulkevan rinta rinnan ja miten tajusimme heti toisen aikoman sanaleikin mutta vaikenimme kuitenkin viime hetkellä.
André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
André Acimanin romaani Kutsu minua nimelläsi on alunperin ilmestynyt vuonna 2007, mutta saanut viime aikoina nostetta sen pohjalta tehdyn elokuvan menestyksen siivittämänä. Luca Guadagninon ohjaama Call Me By Your Name on hurmannut katsojia ympäri maailman ja sen pääosaa näytellyt Timothée Chalamet on saanut monia palkintoehdokkuuksia. Itse en ole elokuvaa vielä nähnyt, mutta ainakin äänikirjakokemuksena tarina viehätti. Voin kuvitella, että Italian maisemiin sijoittuva rakkaustarina on kaunista seurattavaa myös valkokankaalla.
Eletään siis vuoden 1987 kesää Italiassa. Kirjan kertoja, amerikanitalialainen Elio, on tuona kesänä 17-vuotias. Hän viettää kesää perheen huvilalla, jonne professori-isällä on tapana majoittaa myös yksi jatko-opiskelija. Elio siirtyy kuuliaisesti vierashuoneeseen ja antaa oman huoneensa vieraan käyttöön. Tällä kertaa hän päätyy antamaan vieraalle kuitenkin paljon muutakin kuin huoneensa, nimittäin koko sydämensä. Seitsemän vuotta Eliota vanhempi filosofianopiskelija Oliver onnistuu hurmaamaan kaikki, mutta Eliolle hänestä tulee kaiken keskipiste, kiihkeän rakkauden kohde.
Kuluu monta piinaavaa viikkoa ennen kuin Elio uskaltaa tehdä ratkaisevan askeleen. Omistakin teini-ihastuksista tutulla tarkkuudella Elio analysoi ihastuksensa kohteen ilmeitä, eleitä, sanomisia ja sanomatta jättämisiä. Nuoren vimmalla rakastuneelle jokainen kiinnostuksen osoitus on tärisyttävä kokemus ja jokainen hetki erossa täyttä piinaa. Elio on nuori, muttei suinkaan kokematon. Tämänkin kesän aikana hän ehtii tehdä läheistä tuttavuutta myös heilansa Marzian kanssa. Mikään perusteini Elio ei ole muutenkaan. Älykköperheen kasvatti keskustelee sujuvasti niin filosofiasta, kirjallisuudesta kuin klassisesta musiikista ja soittaa pianoa virtuoosimaisesti.
Kun viimein on selvää, että tunne on molemminpuolinen, suhde syvenee vauhdilla. Aciman kuvaa Elion ja Oliverin ruumiillista suhdetta kainostelematta, paljastaen rakastavaisten nautinnot kaikessa kauneudessaan ja kauheudessaan. Veikkaan, että elokuvaversio on hieman kesympi eikä sisällä niin graafista kuvausta esimerkiksi persikan käyttötavoista kuin kirjassa. Ainakin toivon niin, sillä pelkästään tuon kohdan kuuleminen luettuna saa minut hetkeksi pysymään erossa persikoista. 😉
Kirjassa on myös kiinnostavia sivuhenkilöitä, kuten naapurissa asuva leukemiaa sairastava kymmenvuotias Vimini tai kuuluisa runoilija, jonka kirjanjulkkareihin Elio ja Oliver osallistuvat Roomassa. Rooman-jakso on muutenkin aivan mahtava. Helteisen kaupungin kadut ja kulturellien sielujen kohtaaminen unenomaisessa yössä avautuvat lukijan eteen kaikilla aisteilla nautittavaksi. Eliolle ja Oliverille Rooma merkitsee lopun alkua, joten näistä päivistä on otettava kaikki irti. Tämän matkan jälkeen tiet erkanevat, kun Oliverin on palattava kotiin Yhdysvaltoihin. Ero on raastava ja ikävä kova. Elio takertuu muistoihinsa ja vaalii Oliverin jättämää paitaa, jota hän kutsuu Hulmuksi ja nuuhkii ikävän ollessa kipeimmillään. Kirjassa kurkistetaan vielä pariin kohtaamiseen, ensin lähitulevaisuudessa ja sitten parinkymmenen vuoden päässä. Se on selvää, että suhde on ollut tärkeä molemmille, mutta vaikuttaa siltä, että vain toinen on päässyt siitä yli.
André Aciman on vieraana toukokuussa järjestettävillä Helsinki Lit -kirjallisuusfestivaaleilla. Hän keskustelee perjantaina 17.5. Savoyn lavalla Boodi Kabbanin kanssa. Aciman on myös paikalla Call Me By Your Name -elokuvan erikoisnäytöksessä torstaina 16.5. Kinopalatsissa. Aciman on muuten kirjoittamassa tarinalle jatkoa. Find Me niminen romaani julkaistaan ensi lokakuussa.
André Aciman: Kutsu minua nimelläsi
Call Me By Your Name (2007),
suom. Antero Tiittula
Tammi 2019
Äänikirjan lukija: Antti Jaakola
Kuunneltu Storytelista
Muissa blogeissa:
Kirsin kirjanurkka
Marjatan kirjat ja mietteet
Nannan kirjakimara
#helsinkilit2019 äänikirja André Aciman Call Me By Your Name Kutsu minua nimelläsi rakkaustarina Tammi
Tämä on lukulistalla 🙂