menu Menu
Alice Zeniter: Unohtamisen taito
Käännöskirjallisuus, Otava, Ranska, Zeniter Alice 02/06/2019 2 kommenttia
Karina Sainz Borgo: La hija de la española Edellinen Adam Haslett: Imagine Me Gone Seuraava

Algeria kutsuu heitä rotiksi. Pettureiksi. Koiriksi. Terroristeiksi. Luopioiksi. Roistoiksi. Saastoiksi. Ranska ei kutsu heitä juuri miksikään. Ranska ompelee suunsa kiinni piirittämällä vastaanottoleirit piikkilanka-aidoin. Kenties on parempi, ettei heitä kutsuta miksikään. Ei yksikään ehdotettu nimitys sovi viittaamaan heihin. Ne vain lipuvat heidän ylitseen kykenemättä määrittelemään heitä. Paluumuuttajat? Moni heistä ei ole koskaan nähnyt maata, johon he ovat nyt saapuneet. Miten siis voisi väittää, että he palaavat, että he tulevat takaisin kotiin? Sitä paitsi tuo nimitys ei erottaisi heitä mitenkään Algeriassa asuneista ranskalaisista, jotka vaativat ehdottomasti, että heidät erotetaan tuosta tummaihoisten säkkärätukkien massasta. Muhamettilaisranskalaiset? Se kiistäisi sen tosiasian, että joukossa on myös ateisteja ja jopa jokunen kristitty, eikä se kertoisi mitään heidän taustastaan. Harkit? Jostain kumman syystä juuri se nimitys jää käyttöön. On outoa ajatella, että sana joka tarkoittaa alun perin liikettä (harka) tuomitsee heidät nyt tähän inhottavaan paikkaan, josta ei tunnu olevan ulospääsyä.

Alice Zeniter: Unohtamisen taito

Algeria on maa, jonka vaiheista minulla on ollut vain hataria mielikuvia. Toki itsenäistymissota ja kipeä suhde Ranskaan ovat olleet tiedossa jollain tasolla ja tuoreemmat arabikevään kuohunnat pantu merkille. Alice Zeniterin romaani Unohtamisen taito paikkaa monta sivistysaukkoa ja antaa monipuolisen kuvan Algerian historiasta kolmen sukupolven ajalta. Vaikka romaani keskittyy yhden algerialaisen suvun vaiheisiin, se rakentaa siltoja myös laajemmalle. Nykypäivän Pariisissa ranskalais-algerialainen Naïma kohtaa kiristyvän vihamielisyyden itseään kohtaan, vaikka on syntyperäinen ranskalainen. Isä ja isovanhemmat ovat vaienneet menneisyydestään Algeriassa ja Naïman tarve ottaa selvää juuristaan vahvistuu.

Jouduin heti alkuun tunnustamaan, että sivistyksestäni puuttui kokonainen kansa ja kieli. Kabyylit ovat berbereihin kuuluva kansa Algeriassa, jotka puhuvat kabyylin kieltä ja ovat maan koillisosassa sijaitsevan historiallisen Kabylian alueen alkuperäisiä asukkaita. Romaani kertoo yhden kabyylisuvun tarinan. Ali onnistuu melkoisen onnenpotkun ansiosta nousemaan menestyneeksi ja arvostetuksi oliiviviljelijäksi. Toisessa maailmansodassa Ranskan riveissä ansioitunut Ali nauttii niin kabyylien kuin ranskalaisten arvostusta, tosin on kylässä myös kilpaileva perhe, jota on syytä pitää silmällä. Alin perhe ja rikkaudet kasvavat, kunnes algerialaisten vapaudenkaipuu sotkee valta-asetelmat. Kansallinen vapautusrintama FLN raakoine otteineen saapuu myös vuoristokyliin eikä hyviä välejä ranskalaishallinnon kanssa katsota enää hyvällä. Alin on valittava puolensa.

Seuraava kirjasta oppimani sana on harki. Harkit ovat Algerian sodan aikana Ranskan armeijassa palvelleita algerialaisia ja heidän jälkeläisiään. Algeriassa heitä pidettiin pettureina ja sanaa käytetään siellä yhä halventavana nimityksenä. Itsenäistymisen jälkeen harkit olivat hengenvaarassa Algeriassa, mutta myöskään Ranska ei ottanut heitä vastaan kovin lämpimästi. Harkit suljettiin alkuun piikkilanka-aitojen sisään leireille eikä integroituminen ranskalaiseen yhteiskuntaan jatkunut senkään jälkeen ruusuisesti. Sen kohtalon kokee myös Alin perhe, joka pakenee vainoja Ranskaan. Esikoispoika Hamid puristuu kahden kulttuurin väliin yrittäessään toimia siltana vanhempiensa ja ranskalaisen yhteiskunnan välillä.

Hamidin näkökulma on romaanin koskettavin. Hän on Ranskaan tullessaan tarpeeksi vanha muistaakseen elämän Algeriassa ja samalla tarve sulautua uuteen ympäristöön on polttava. Hamid opiskelee sitkeästi ranskaa ja tekee töitä hartiavoimin päästäkseen eteenpäin elämässään. Hän häpeää isäänsä, sitä heikkoutta jota hän näkee nyt isässään. Ennen arvostettu ja menestynyt tilallinen on nyt alipalkattu ja muiden komentelema tehdastyöläinen. Hamidin velvollisuus on toimia luku- ja kirjoitustaidottomien vanhempiensa tulkkina ja sihteerinä, ja häntä järkyttää ajatus siitä miten riippuvaisia vanhemmat ovat hänen kielitaidostaan. Vähitellen Hamid hylkää myös perheensä uskon ja perinteet.

Lopulta palataan Naïmaan, Hamidin tyttäreen, jolle työ taidegalleriassa avaa mahdollisuuden matkustaa sukunsa jäljille Algeriaan. Maahan, jonne hänen isänsä ja isoisänsä eivät koskaan voineet tai halunneet palata. Naïmaakin on varoiteltu, että harkin jälkeläisen voi olla vaarallista matkustaa Algeriaan. Taiteilija Lallan retrospektiiviä kokoava Naïma tapaa vuoristokylässä sukulaisiaan, joiden kanssa hän ei jaa juuri muuta kuin sukunäköä ja palan vaiettua menneisyyttä. Matka jättää hänet ristiriitaisiin tunnelmiin. Jokin näkymätön haava alkaa umpeutua Algerian auringossa, mutta ei hänellä ole suurempaa tarvetta palata. Hän myös tajuaa, ettei voi pakottaa isäänsä muistamaan.

Unohtamisen taito on hyvällä tavalla perinteinen sukuromaani. Se pureutuu syvälle henkilöidensä maailmaan ja antaa lukijan rauhassa ottaa henkilöt omakseen. Henkilöitä onkin runsaasti (Hamidilla on ainakin kymmenen sisarusta), mutta fokus säilyy selkeästi kolmessa keskushenkilössä: Alissa, Hamidissa ja Naïmassa. Välillä Naïman todellisuus kietoutuu yhteen menneen kanssa, mutta enimmäkseen kerronta etenee kronologisesti. Tähän tarinaan ei myöskään ole upotettu loppuun mitään järisyttävää yllätyskäännettä tai emotionaalista koukkua. Ja hyvä niin. Tarina kantaa hyvin sellaisenaankin. Alice Zeniter on syntynyt vuonna 1986 ja Unohtamisen taito on jo hänen neljäs romaaninsa. Tältä nuorelta ranskalaiskirjailijalta voidaan varmasti odottaa vielä paljon.

Alice Zeniter: Unohtamisen taito
L’art de perdre (2017),
suom. Taina Helkamo
Otava 2019
Kirjastolaina

Muissa blogeissa:
Anun ihmeelliset matkat
Kirjavinkit

Algeria Alice Zeniter Otava Ranska sukutarina Unohtamisen taito


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Kiva kuulla, että tämä on vähintäänkin ”ihan ok”. 🙂 Ostin tämän kirjan Kirjan ja ruusun päivänä, kun mitään muutakaan kiinnostavaa ei silmään sattunut. En ole vielä ehtinyt lukemaan, mutta kesällä olisi tarkoitus kokeilla toimiiko heräteostos vai ei. Tykkään kyllä perinteisistä sukuromaaneista, ne ovat hyvin kerrottuna aivan kelpo luettavaa.

    1. Oli tämä enemmänkin kuin ihan ok. Upeasti kirjoitettu ja kiinnostavaa tutustua maahan ja kulttuuriin, joka on (ainakin minulle) jäänyt vieraaksi. Hyvä heräteostos siis 🙂

keyboard_arrow_up