Nadie te enseñó nada acerca de la música, no fue necesario. La música estaba ahí, desde antes del parto; nadie tuvo que explicarte qué es, cómo funciona. Tampoco nadie te ha explicado la literatura y ojalá nadie te la explique nunca. La lectura silenciosa es en cierto modo una conquista; quienes leemos en silencio y en soledad aprendemos, justamente, a estar solos, o mejor dicho reconquistamos una soledad menos agresiva, una soledad vaciada de angustia; nos sentimos poblados, multiplicados, acompañados mientras leemos en silenciosa soledad sonora. Pero eso vas a descubrirlo por ti mismo dentro de unos años, yo lo sé. Vas a decidir por ti mismo si te sigue interesando la forma de conocimiento tan extraña, tan específica, tan difícil de describir que permite la literatura.

– Alejandro Zambra: Literatura infantil

Rakastan Alejandro Zambraa. Romaanissaan Poeta chileno hän käsittelee kauniisti isäpuolen ja pojan suhdetta, uusimmassa kirjassaan Literatura infantil hän kääntää katseen biologiseen vanhemmuuteen vielä henkilökohtaisemmalla tavalla. Zambra on kirjoittanut aiemminkin kirjallisuuden ja elämän rajapinnoista, mutta tässä teoksessa liike käy entistä vapaammin: päiväkirja, esseemäisyys, kirje pojalle ja puhdas fiktio lomittuvat toisiinsa niin, että genrerajat menettävät merkityksensä. Kirjaa onkin kuvattu jopa “luokittelemattomaksi” teokseksi, jossa päiväkirja ja kertomakirjallisuus elävät rinnakkain. Tämä ei kuitenkaan tunnu kokeelliselta eleeltä vaan pikemminkin luonnolliselta tavalta kirjoittaa aiheesta, joka itsessään rikkoo kaikki luokittelut.

Kirjan keskiössä on isyys – ei niinkään suurena käännekohtana, vaan jatkuvana, huomaamattomana muutoksena. Lapsen syntymä ei Zambralla ainoastaan muuta nykyhetkeä, vaan alkaa hitaasti järjestellä myös menneisyyttä uudelleen. Yhtäkkiä oma lapsuus ei olekaan valmis kertomus, vaan avoin, uudelleentulkittava teksti. Isäksi tuleminen ei siis tuo vain uutta elämää, vaan myös uuden lukutavan siihen, mikä on jo ollut. Oman isyyden ohella Zambra tutkii suhdettaan isäänsä, omaan kalakaveriinsa.

Zambralle ominainen autofiktion liukuvuus on tässä kirjassa erityisen läsnä. Kertoja muistuttaa tekijää, kantaa samoja nimiä ja yksityiskohtia, mutta samalla teksti tekee jatkuvasti näkyväksi oman rakentumisensa. Tämä ei ole tunnustuksellista kirjoittamista vaan tietoista leikkiä: mitä tarkoittaa kirjoittaa lapselle, ja mitä tarkoittaa kirjoittaa lapsuudesta, kun molemmat tapahtuvat yhtä aikaa? Kirjassa tuntuu kulkevan ajatus, että kirjoittaminen on eräänlaista vanhemmuutta – tai ehkä vanhemmuus on kirjoittamista, jossa ei voi koskaan täysin hallita lopputulosta.

Teoksen rakenne on fragmentaarinen, mutta ei hajallinen. Pikemminkin se muistuttaa arkea lapsen kanssa: katkonainen, toistuva, välillä absurdi, mutta samalla täynnä merkitystä. Mukaan mahtuu sekä arkisia havaintoja että yllättäviä, lähes surrealistisia kertomuksia – tarina, jossa opetellaan uudelleen ryömimään, tuntuu oudolla tavalla kuuluvan samaan kokonaisuuteen kuin isän ja pojan yhteiset hetket. Näissä siirtymissä on Zambran kirjoittamisen ydin: vakava ja leikkisä eivät ole vastakohtia, vaan sama asia eri kulmista katsottuna.

Zambran kieli on kevyttä mutta tarkkaa, ja usein myös hiljaisen humoristista. Hän ei korosta oivalluksiaan, vaan antaa niiden asettua lukijan mieleen kuin ohimennen. Samalla tekstissä on tiettyä haikeutta, joka ei kuitenkaan koskaan muutu sentimentaalisuudeksi. Lapsi ei ole tässä viattomuuden symboli, vaan itsenäinen, arvaamaton olento – ja ehkä juuri siksi myös lohdullinen. Ajatus siitä, että lapset suojelevat aikuisia turhautumiselta ja itsekeskeisyydeltä, kulkee kirjan läpi hienovaraisena mutta kantavana sävynä.

Kuuntelin Zambran itsensä lukeman äänikirjan lähes jatkuva hymy huulilla – paitsi silloin, kun hän yritti puuduttaa minut puhumalla jalkapallosta. Tässä kirjassa oli monta kohtaa, joista halusin jutella myös oman poikani kanssa. Ainakin Zambralta voisi oppia paljon mielikuvituksen käytöstä vanhemmuudessa. Kun päiväkoti-ikäinen poika kokeilee rajojaan ja vanhemmat joutuvat usein kieltämään, poika valittaa isän lempisanan olevan ei. Niin isä ja poika tekevät sopimuksen: isä ei enää kiellä sanalla no, vaan kuiskaamalla ni. Ja tuo pieni kirjaimen muutos saa kieltämisen aiheuttaman uhmankin vaihtumaan nauruun.

Literatura infantil on kirja, joka tuntuu pieneltä mutta laajenee lukemisen aikana. Samalla laajeni myös oma lukulistani. Zambran vaimo on meksikolainen kirjailija Jazmina Barrera, johon en ollut aiemmin tutustunut. Nyt huomasin, että hän on kirjoittanut oman versionsa vanhemmaksi kasvamisesta: Linea negra on yhtä lailla genrejä yhdistelevä teos raskaudesta ja äidiksi tulemisesta. Aikamoinen kirjallisuuden voimakaksikko tämä Zambran pariskunta – ja melkoisen upean perinnön he jättävät pojalleen. Zambraa on myös suomennettu, joten toivottavasti tämäkin hieno teos saadaan joskus suomeksi.

Helmet-lukuhaaste 2026:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 18 – Kirja, joka kuuluu useampaan eri genreen.

Alejandro Zambra:
Literatura infantil
Editorial Anagrama 2023
Äänikirjan lukija: Alejandro Zambra

Sinua voisi myös kiinnostaa

Juan José Millás: Dos mujeres en Praga

Juha Itkonen: Teoriani perheestä

Alejandro Zambra: Poeta chileno

Alejandro Zambra: Kotiinpaluun tapoja

Alejandro Zambra: La vida privada de los árboles

Seuraa Kirjaluotsia

äänikirja Alejandro Zambra autofiktio Chile espanjankielinen helmet2026 isyys lapsuus Literatura infantil perhe vanhemmuus