menu Menu
Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
Heikkilä Akseli, Kotimainen kaunokirjallisuus, Suomi, WSOY 05/09/2019 2 kommenttia
Claire Fuller: Bitter Orange Edellinen Katie Lowe: Jumalten verta suonissamme Seuraava

Tulet rätisevät ja iskevät kipinää. Valtavat kokot liekehtivät pellolla kuin väliaikaiset jumalat. Ihmiset ovat niin pieniä ja mitättömiä liekkien kupeessa, mustan savun alapuolella.
Kaistale nokea leijailee kasvoilleni. Roviot liekehtivät niin raivoisasti, että niiden voisi kuvitella olevan ikuisia.
Vihdoin Eino sytyttää soihdun. Haluaisin itse tuikata veneet liekkeihin, mutta sitä kunniaa Eino ei minulle suo. Hän on rakentanut veneet ja hän myös polttaa omansa.
“Saanko mie sytyttää meän kokon”, Alarik kysyy yhtäkkiä. Eino tuijottaa veneitä kuin ei olisi kuullut pyyntöä, mutta hetken kuluttua ojentaa liekin ilmeettömänä pojalleen.
“Jokhainen polttaa omansa ja solet minun poika, sillon net on sinunki venheitä”, Eino astuu syrjään.
Alarikin kasvoilla kelmeilee liekehtivän soihdun kajo.
“Mitä mie alan tehä sitte aikusena”, hän kysyy.
Eino ei vastaa.
Alarik laskee liekin puuta vasten ja kasa vanhoja veneitä muuttuu rovioksi. Suljen silmät ja tunnen liekkien lämmön poskiani vasten. Tuli juhlii edessäni, katselen loimujen leviämistä ja odotan. Alarik seisoo vierelläni hiljaisena.

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet

Minulla on heikkous näihin pohjoisen kirjoittajiin, johtuu varmaan siitä, että puoli sukua on Lapissa kasvaneita. Itse synnyin Kainuun korpimailla, vaikka suurimman osan elämästäni olen Etelän katuja tallannut. Pohjola kuitenkin kiehtoo ja tuntuu jollain tapaa omalta maisemalta. Sitä se on ainakin Akseli Heikkilälle, joka on sijoittanut esikoisromaaninsa lapsuuden kotiseutunsa Tornionjokilaakson maisemiin. Veteen syntyneet on tummanpuhuva ja kostonsuloisen kaunis tarina jokivarren myyttisestä kylästä, josta kalat ovat kadonneet, ja Eevasta, joka tulee palauttamaan jokeen sen mikä häneltä ja joelta on viety.

Eeva palaa neljän vuoden poissaolon jälkeen kotikyläänsä kohdatakseen äitinsä, mutta äiti onkin hukuttautunut jokeen. Samaan jokeen, joka ennen tarjosi kylälle elinkeinon, mutta on jo vuosia ollut tyhjä kaloista. Kotiväestä jäljellä on vain isäpuoli Eino ja velipuoli Alarik, jotka edelleen soutavat päivittäin joelle kalastamaan, vaikka mitään sieltä ei saa. Alarikin väitetään olevan syy kalojen häviämiseen. Hänet on pelastettu joskus joesta, kun joki olisi vaatinut häntä omakseen. Vanhat uskomukset elävät vahvasti kyläläisten mielissä. Eevan mielessä taas kytee niin kipeitä muistoja, että ne eivät hellitä kuin kovilla otteilla. Kun kesä lähenee loppuaan ja on aika polttaa kylän viimeiset veneet, Eeva näkee tilaisuuden kostaa häntä kohtaan tehdyt vääryydet.

Veteen syntyneet on tiivistunnelmainen romaani ja sen kieli kimaltelee kaiken keskellä kuin hopeakylkisten kalojen etiäiset tyhjässä joessa. Aivan tässä itsekin heittäytyy runolliseksi. Kertojaäänen runollisuus yhdistettynä meänkieliseen suorapuheiseen dialogiin sulautuu hienosti yhteen ja luo erikoisen, jännitteisen tunnelman. Heikkilä kirjoittaa hämmentävän koskettavasti menetyksen kokeneen äidin näkökulmasta. Bloggariklubilla Heikkilä kertoi, että tarinan päähenkilö oli alunperin Alarik, mutta jossain kohtaa hänestä alkoi tuntua vahvasti siltä, että hänen on kirjoitettava äitiydestä. Maagista. Aivan kuin hän kanavoisi jonkun oikeasti lapsensa menettäneen äidin kokemuksia. Tässä taas yksi esikoiskirjailija, jolta toivon hartaasti lisää luettavaa.

Helmet-lukuhaaste:
Helmet-haasteessa sijoitan kirjan kohtaan 28 – Kirjan kannessa on kuu.

Akseli Heikkilä: Veteen syntyneet
WSOY 2019
Arvostelukappale

Muissa blogeissa:
Elämä on ihanaa

Sinua voisi myös kiinnostaa

Seuraa Kirjaluotsia

Tilaa artikkelit sähköpostiisi

Akseli Heikkilä esikoisromaani helmethaaste kosto meän kieli Veteen syntyneet WSOY


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

  1. Hieno ja vahva romaani. Kieli hiottua ja tunnelma huikea, pahaenteinen ja maaginen. Meänkieli soi korvissa tuttuna ja turvallisena (minullakin puoli sukua Lapista), vaikka rajuja juttuja tarina kertookin.

    1. Minäkin koin romaanin kielen tuttuna ja turvallisena, mutta sitten taas Lapissa kasvanut äitini kommentoi, että kieli ei kaikilta osin tuntunut hänestä aidolta. Paremmin pohjoisen murteita tuntevana hänellä oli särähtänyt korvaan tietyt ilmaisut, esimerkkinä kuulemma jossain kohtaa käsiin vedettiin hantuukit, joka tarkoittaa käsipyyhettä eikä hanskoja. Minulta meni tällaiset ihan ohi ja täydestä, kun en niin hyvin meänkieltä tunne. Helpompi hurmaantua, kun ei tarvitse kiinnittää huomiota tuollaisiin asioihin 😀

keyboard_arrow_up