“I assumed,” Ai-ming told me, “that when Big Mother’s stories finished, life would continue and I would go back to being myself. But it wasn’t true. The stories got longer and longer, and I got smaller and smaller. When I told my grandmother this, she laughed her head off. She said, ‘But that’s how the world is, isn’t it? Or did you think you were bigger than the world?”

“She would say, ‘Are you ready? This next story will last so long you’ll forget you were ever born.'”

Madeleine Thienin kolmas romaani Do Not Say We Have Nothing on voittanut jo monia palkintoja ja päässyt mm. Man Bookerin ja Baileys-palkinnon lyhytlistoille. Man Bookerin voitti lopulta Paul Beattyn The Sellout, mutta Baileys-palkintoa saadaan vielä hetki jännittää. Voittaja julkistetaan 7. kesäkuuta ja aion kyllä pitää peukkuja Thienille. Olen lukenut myös Thienin esikoisromaanin The Certainty ja hyllynlämmittäjäpinossa odottaa hänen toinen romaaninsa Dogs at the Perimeter. Ei lämmitä enää kauaa, sen verran tämä uutukainen nosti mielenkiintoa Thienin kirjoittamista kohtaan.

Do Not Say We Have Nothing on kunnianhimoinen historiallinen romaani Kiinan myrskyisästä lähihistoriasta. Tarinan kertoja Li-ling, englantilaiselta nimeltään Marie, on kiinalais-kanadalainen matemaatikko, joka alkaa selvittää itselleen ja lukijalle isäänsä liittyvää mysteeriä. Isä yllättäen häipyi Vancouverista Hong Kongiin ja teki siellä itsemurhan Marien ollessa 10-vuotias. Tämä tapahtui vuonna 1989, jolloin Kiinan hallitus kukisti väkivalloin kuukausia jatkuneet mielenosoitukset Tiananmenin aukiolla Pekingissä. Pian tämän jälkeen Marie ja hänen äitinsä saavat puhelun Kiinasta. Heitä pyydetään auttamaan 19-vuotiasta Ai-mingiä, joka on joutunut pakenemaan kotimaastaan Taivaallisen rauhan aukion verilöylyn jälkimainingeissa. Marielle selviää, että hänen ja Ai-mingin perheillä on yhteys, josta hänen isänsä ei ole puhunut mitään. Marie alkaa hitaasti punoa yhteen isänsä ja samalla synnyinmaansa Kiinan tarinaa.

Kirjassa käydään läpi Kiinan historiaa Maon valtakaudesta nykypäiviin saakka. Historia nivoutuu luontevasti osaksi fiktiivisten henkilöiden tarinaa. Käsittelyyn pääsee mm. Maon “suuri harppaus”, jossa maaseudun ihmiset laitettiin valmistamaan kotikutoisesti terästä. Lopputulos oli, että jopa kymmeniä miljoonia ihmisiä nääntyi nälkään, kun viljelykset jäivät hoitamatta ja kaikki ruoanlaittoon tarvittavat kattilat sulatettiin terästä varten. Marien isä Kai oli kylänsä ainoa selviytyjä ja tästä kärsimyksestä hän ponnisti elämässään määrätietoisesti eteenpäin. Seuraava Maon vitsaus oli kulttuurivallankumous, joka mobilisoi usein nuorista koostuvia punakaarteja hyökkäämään vastavallankumouksellisiksi väitettyjä intellektuelleja ja porvaristoa vastaan. Punakaartilaisten järjestämistä nöyryytyksistä, arvosteluistunnoista ja pahoinpitelyistä tuli pian arkipäivää ja kuka tahansa saattoi joutua kohteeksi. Syyksi riitti esimerkiksi vääränlaisen musiikin kuuntelu ja vääränlainen oli yhtä kuin kaikki mikä ei ollut Maon hyväksymää vallankumousmusiikkia.

Marie saa tietää uusia asioita isästään Jiang Kaista, ihmisistä, jotka olivat tälle tärkeitä sekä musiikista, joka yhdistää heitä kaikkia. Määrätietoinen Kai on maaseudulta tullut orpo, joka on huipputaitava pianisti. Hänen opettajansa ja mentorinsa, lahjakas säveltäjä Sparrow, on pidättyväisempi ja elää vahvasti omassa sisäisessä maailmassaan. Musiikin ja Kain lisäksi hänen kiintymyksensä saa serkkutyttö Zhuli, joka on viuluvirtuoosi ja tullut perheeseen poliittisesti vainottujen vanhempiensa jouduttua työleirille. Näiden kolmen henkinen koti on Shanghain konservatorio, joka joutuu kulttuurivallankumouksen säälimättömän moukarin alle. Mitä tapahtuu näiden musiikista kaiken elinvoimansa ammentavien ihmisten identiteetille, kun pelkkä Debussyn kuunteleminen voi johtaa pahoinpitelyyn, pakkotyöhön tai jopa kuolemaan?

Isänsä tarinaa yhteen punoessaan Mariella on apunaan Ai-mingin kertomusten lisäksi omat tutkimuksensa sekä hänen isänsä jäämistöstä löytynyt sarja muistikirjoja, “The Book of Records”. Se on moneen kertaan kopioitu romaanin muodossa oleva kertomus, joka on laajentunut ja päivittynyt jokaisen kopioijan hallussa. Sitä on vuosien saatossa salaa kierrätetty kapinalliselta toiselle ja jokainen on piilottanut siihen tietoja todellisista henkilöistä ja heidän kohtaloistaan. Thienin kirjasta ei käy ilmi, onko tällaista keinoa oikeasti käytetty Kiinassa salaisen tiedon levittämiseen, mutta kaiken muun uskomattoman valossa en ihmettelisi yhtään jos näin olisi. Kiinassa historian kirjoittaminen on aina ollut riskialtista ja on sitä yhä edelleen. Sen huomaa myös Thienin kirjan loppukiitoksista, jossa hän sanoo, ettei voi nimetä kaikkia Kiinassa asuvia henkilöitä, jotka ovat häntä auttaneet romaanin  – tämän vaihtoehtoisen historian – työstämisessä.

Ottaa aikansa päästä sisään kirjan maailmaan. Thienin kerronta vaatii keskittymistä, tarinassa on paljon henkilöitä ja aikakausien välillä hypitään edestakaisin. Lisäksi länsimaalaista lukijaa hämää kiinalaisten tapa käyttää useampia versioita ihmisten nimistä. Kun henkilöt tulevat tutuiksi ja tarina pääsee vauhtiin, se yhtäkkiä kaappaa mukaansa eikä kirjaa malttaisi laskea käsistään. Loppua kohden intensiteetti kasvaa kuin mahtipontisessa sinfoniassa, kun lähestytään Tiananmenin tapahtumia vuonna 1989. Tunnen astelevani näiden henkilöiden rinnalla Pekingin levottomilla kaduilla ja jakavani heidän huolensa ja hämmennyksensä. Lopussa on kiitollinen olo. Että tällaisia kirjoja kirjoitetaan ja että minulla on mahdollisuus niitä lukea. Toivottavasti kirja saadaan pian myös suomennettuna, ehkä Baileys-voitto edistäisi asiaa.

Kirjan henkilöt osaavat paljon asioita, joita haluaisin oppia (kuten kiinan kieltä, matematiikkaa, soittamaan pianoa tai muuta soitinta hyvin), sijoitan Helmet-lukuhaasteessa kirjan kohtaan 29 – Kirjan päähenkilö osaa jotain, mitä haluat oppia.

Madeleine Thien: Do Not Say We Have Nothing
Granta 2016
Omasta hyllystä

Muissa blogeissa:
Lukutunnelmia
Reader, why did I marry him?

Do Not Say We Have Nothing englanninkielinen Madeleine Thien