Juuri sillä hetkellä Armanoush tunsi kaupungin sykkeen ensimmäistä kertaa sen jälkeen kun oli saapunut Istanbuliin. Hänelle oli juuri valjennut, miksi ja kuinka ihmiset saattoivat rakastua Istanbuliin kaikesta siitä murheesta huolimatta, jota se saattoi aiheuttaa. Ei olisi helppoa lakata rakastamasta kaupunkia, joka oli niin sydäntä särkevän kaunis. Tämän oivalluksen myötä hän kohotti maljan: “Şerefe!”

Elif Shafakin Kirottu Istanbul on melko kattavasti koluttu blogeissa suomennoksen ilmestymisen aikoihin 2012, mutta kirja tuntuu niin ajankohtaiselta tällä hetkellä Turkin ollessa ratkaisevassa asemassa Euroopan pakolaiskriisissä, etten malta olla tästä jotain kirjoittamatta. Kirjan lukemisesta on vierähtänyt jo useampi viikko, ja koska romaani oli yhtä runsas ja monivivahteinen kuin turkkilainen kulttuuri, pahoittelen jo etukäteen, jos jotain oleellista on päässyt unohtumaan. Pari vuotta sitten kirpparilta tarttui mukaan Elif Shafakin Rakkauden aikakirja, jonka kertomus mystikko Rumin ja dervissi Shamsin kumppanuudesta oli vangitseva, mutta nykyajassa tapahtuva kehystarina turha ja ärsyttäväkin. Samalla tavalla Kirottu Istanbul onnistui joissain kohdin imaisemaan täysillä mukaansa ja välillä kadottamaan mielenkiinnon lähes kokonaan.

Kirja kertoo fiktiivisin keinoin Turkissa edelleen tulenarasta aiheesta, armenialaisten kansanmurhasta. Orhan Pamukin tavoin myös Shafak sai romaanistaan syytteen “turkkilaisuuden loukkaamisesta”, josta olisi voinut seurata jopa kolmen vuoden vankilatuomio. Onneksi syytteet hylättiin. Se kuitenkin kertoo minkälaisen riskin kirjailija on ottanut tartuttuaan aiheeseen. Armenialaisten kansanmurha on Osmanien valtakunnassa eli nykyisessä Turkissa vuonna 1915 toteutettu useiden satojen tuhansien armenialaisten kuolemaan johtanut joukkotuho. Turkki väittää armenialaisia kuolleen 300 000, läntisten lähteiden mukaan kuolleita oli paljon enemmän. Joidenkin selvitysten mukaan joukkomurhassa kuoli armenialaisia jopa 1,5 miljoonaa. Turkin virallisen kannan mukaan armenialaiset kuolivat armenialaiskapinan aikana sissisodassa ja sen tukahduttamista seuranneissa epidemioissa ja nälänhädässä, eivät suoranaisessa etnisessä puhdistuksessa.

Kirottu Istanbul kertoo kahden suvun, turkkilaisen Kazancın ja amerikanarmenialaisen Tchakhmakhchianin, toisiinsa kietoutuvista kohtaloista. Kazancın perhettä vaivaa kirous, jonka myötä suvun miehet eivät elä neljääkymmentä vuotta vanhemmiksi. Suvun ainoa elossa oleva mies, Mustafa, on paennut kirousta Amerikkaan ja odottaa kauhulla mitä tuleman pitää hänen pian täyttäessään nuo kirotut neljäkymmentä. Kazancın suvun vanhaa taloa Istanbulissa asuttaa joukko vahvoja naisia. Suvun vanhin, alzheimeria sairastava Petite-Ma on paljon omissa maailmoissaan, mutta välillä pää leikkaa veitsenterävästi. Petite-Man tytär Gülsüm haikailee ainoan poikansa perään, vaikka kaikki neljä aikuista tytärtä asuvat saman katon alla. Omalaatuisista siskoksista ainoastaan omapäisellä Zelihalla on tytär, melkein 20-vuotias Asya, jonka isän henkilöllisyyden hän on onnistunut pitämään salassa.

Amerikassa asuva veli Mustafa on naimissa amerikkalaisen Rosen kanssa. Rose on aikoinaan mennyt naimisiin Mustafan kanssa osin ärsyttääkseen armenialaisen ex-miehensä sukua, sillä mikään ei saa amerikanarmenialaisen Tchakhmakhchianin suvun verta kiehumaan niin kuin turkkilaiset. Rosen tytär Armanoush, jota äiti itsepintaisesti kutsuu amerikkalaisittain Amyksi, kiinnostuu isänsä suvun historiasta ja päättää lähteä salaa vanhemmiltaan Istanbuliin tutkimaan sukujuuriaan. Hän ottaa yhteyttä isäpuolensa Mustafan perheeseen Istanbulissa ja näin Armanoushin ja Asyan tiet kohtaavat. Tytöillä on enemmän yhteistä kuin he osaavat aluksi kuvitellakaan.

Kirottu Istanbul sekoittaa isolla lusikalla länsimaista ja itämaista tarinankerrontaa. Mystiikkaa tarinaan tuovat Asyan Banu-tädin ennustajan kyvyt ja olkapäillä kuiskivat jinnit, Rouva Lempeä ja Herra Katkera. Tylsimpiä jaksoja taas ovat Armanoushin käymät nettikeskustelut, jotka menevät lähes politikoinnin puolelle. Asya käy vastaavia keskusteluja omassa vakiokuppilassaan Café Kunderassa, jossa kokoontuu kirjava joukko vetelehtijöitä. Tarinan kannalta melko merkityksetön seurue on kuvattu humoristisesti ilman nimiä, joukossa on mm. Tuurijuoppo pilapiirtäjä, Äärinationalististen elokuvien epäkansallismielinen käsikirjoittaja, Kaappihomo kolumnisti sekä Poikkeuksellisen lahjaton runoilija. Lisäksi kirjassa seurataan kodistaan häädetyn armenialaisen lastenkirjailijan Hovhannes Stamboulianin tarinaa. Henkilögalleria on hyvin laaja, ja mm. Armanoushin kaikkien sukulaisten esittely kirjan alkupuolella vaikutti lopulta aivan turhalta.

Kirjasta voi aistia huumaavan mausteiden tuoksun. Ruokaa ja ruokakulttuuria kuvataan paljon ja yksityiskohtaisesti, onhan ruoka tärkeä osa turkkilaista ja armenialaista yhteisöllisyyttä. Jokainen luku on nimetty jonkun tyypillisen itämaisen ruoka-aineen mukaan, mm. Granaattiomenan simenet, Ruusuvesi, Sultanarusinat. Löytyy kirjasta yksi reseptikin, perinnejälkiruoka aşure, jota aloin kyllä himoitsemaan, mutta resepti kuulosti sen verran työläältä, etten ole viitsinyt tehdä. On myös toinen syy: ilmeisesti sitä on tarkoitus tehdä kerralla suuri padallinen. Islamilaisen kalenterin ensimmäinen kuukausi on nimeltään Muharram. Sen kymmenes päivä on Ashure, jolloin on tapana tehdä erityinen aşure-keitto, jota sitten jaetaan sukulaisille ja naapureille. Aşure tunnetaan myös nimellä Nooan keitto. Tarinan mukaan Nooan perhe valmisti ensimmäisen aşuren, kun ruoka arkilla alkoi olla lopuillaan. Silloin koottiin yhteen kaikki mitä oli jäljellä (lähinnä jyviä, kuivattuja hedelmiä ja pähkinöitä) ja näin valmistui ensimmäinen aşure-keitto. Tässä tarinassa aşure saa vähän synkemmän roolin.

Aşure on jatkuvuuden ja pysyvyyden symboli, malliesimerkki jokaista myrskyä seuraavista hyvistä päivistä, joita tulisi huolimatta siitä, kuinka pelottava myrsky on ollut.

Lopulta kirjassa on paljolti kyse oman identiteetin etsinnästä ja yhteisöjen kollektiivisesta muistista. Armanoush janoaa tietoa sukunsa menneisyydestä ymmärtääkseen paremmin itseään. Kahden kulttuurin välissä sirpaleisen lapsuuden eläneenä hän ei koe kuuluvansa oikein mihinkään. Asya taas ei haluaisi penkoa menneisyyttä, eihän hän edes tiedä kuka hänen isänsä on. Juurettoman nuoren naisen elämä on tässä ja nyt, eikä sitä historian tapahtumat tunnu hetkauttavan. Armenialaisten kohtalo kyllä koskettaa, mutta nykyajan kasvatti ei jaksa ymmärtää miksi hänen pitäisi pyytää anteeksi jotain mikä on tapahtunut ennen hänen elinaikaansa. Armanoush ei osaa päättää mitä mieltä olla vastakkainasettelusta, turkkilaiset kun tuntuvat olevan ihan tavallisia mukavia ihmisiä. Asya taas lähes kadehtii Armanoushin perheen synkkää historiaa, sillä yhteinen jaettu menneisyys, oli miten surullinen tahansa, lisää yhteenkuuluvuuden tunnetta. Sekä kansakuntien että perheiden mittakaavassa tarina kiteytyy yhteen kysymykseen: “Onko aina pakko katsoa taaksepäin nähdäkseen eteenpäin?”

“Tuollainen jatkuvuuden tunne on etuoikeus. Se tekee sinusta osan ryhmää, jolla on valtava yhteenkuuluvuuden tunne”, Asya vastasi. “Älä käsitä minua väärin, ymmärrän, kuinka traaginen menneisyys oli sinun perheellesi, ja minä kunnioitan haluasi pitää muistot elossa tulkoon mikä tuli, niin että esi-isiesi kärsimys ei unohdu. Mutta juuri siinä kohdassa meidän tiemme poikkeavat. Sinä kamppailet muistamisen puolesta, kun taas minä olisin mieluummin niin kuin Petite-Ma, vailla minkäänlaista kykyä muistaa yhtään mitään.”

Elif Shafak: Kirottu Istanbul
The Bastard of Istanbul (2007), suom. Maria Erämaja.
Gummerus 2012.

armenialaisten kansanmurha Elif Shafak Gummerus Kirottu Istanbul sukutarina Turkki