menu Menu
Soili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena, Kotimainen kaunokirjallisuus, Pohjalainen Soili, Suomi 30/11/2016 0 kommenttia
Sari Pöyliö: Pölynimurikauppias ja muita äitien erehdyksiä Edellinen Maggie O'Farrell: This Must Be the Place Seuraava

Jonakin hetkenä minä menin rikki. Tajuan sen paljon myöhemmin, mutten pysty tavoittamaan hetkeä, jolloin särö syntyi. Halkeama, jota ei korjaa mikään, ei aika, ei rakkaus, ei kolmevuotinen psykoanalyyttinen yksilöterapia. Halkeamasta irtoaa pieniä, karheita murusia sielun pohjalle. Siellä ne liikkuvat minun mukanani, raapien hiljaa tai helisten kuin päältä ehjä hehkulamppu. Se särö tekee minusta minut.

Se käveli vessan kynnykselle ja kuoli. Näin alkaa Soili Pohjalaisen esikoiskirja Käyttövehkeitä.  Se joka kuolee, on päähenkilö Saanan isä, juoppo mutta menestynyt autokauppias. Äiti on kyllästynyt jo aikaa sitten miehen metkuihin ja karannut uuden miehen kanssa Espanjaan. Isoveli, Veli nimeltään, on kadonnut jälkiä jättämättä. Hajonneen perheen palasia jää muistojensa sopukoista kokoamaan Saana, autokaupan takahuoneessa kasvanut, kaikki automerkit tunteva ja miesporukoihin vaivattomasti solahtava isän tyttö, kunnon työmies. Hautajaisjärjestelyjen lomassa Saana muistelee lapsuuttaan, niitä hyviä ja huonoja hetkiä, ja miettii mikä oli se kohta, jossa hän meni rikki. Kiltin tytön kumppanina on syyllisyys ja häpeä: ”Minuun ei tartu mikään, paha tarttuu minusta.”

Rikkinäiset perheet, päihteet ja väkivalta, menetykset ja kuolema. Ei kovin hilpeitä aiheita, mutta Pohjalainen ei vaivu synkistelyyn. Ne mustimmat asiat, joista on vaikein puhua, valaistaan huumorin avulla hitusen kirkkaammiksi. Eikä Saanan elämä ole pelkkää kurjuutta. On melkein huolettomia kesäpäiviä, kalaretkiä veljen kanssa, uimista autoliikkeen saunatilassa ihan tavallisena maanantaina, vaihtoautojen kätköistä löytyviä aarteita. Isäkin osaa joskus olla mies paikallaan:“Isä ei ikinä suutu, jos jotain menee rikki. Isä on parhaimmillaan silloin, kun pesäpallo osuu ikkunaan, auton kylkeen tulee naarmu tai viinapullo putoaa kivilattialle.” 

Kirjan lukeminen on kuin astuisi aikakoneella omaan lapsuuteen. Oma lapsuuteni ei tosin ollut noin hurja ja kurja kuin Saanan, mutta aineksia nostalgiatrippiin löytyy varmasti kaikille 80-luvun lapsille. Saana kuuntelee autossa c-kasetilta Sabrinaa ja laulaa Bois, bois, bois, lukking foor, katsoo Mirja Pyykön loppuun vaikka isä nukahtaa kesken ohjelman, jouluna lukee akkareita ja juo coca-colaa Ultima Thulesta, saa joululahjaksi Body Shopin hyväntuoksuista suihkusaippuaa ja uusimman Tuija Lehtisen kirjan. Saana perheineen lomailee kesät mökillä järven rannalla ja talvisin Lapin mökissä. Uudenvuoden Lapin reissulla Saana istuu Velin kaverin Iskon potkukelkan kyydissä ja saa Veliltä pussillisen kitalaen rikkovia ufoja, jos lupaa olla kertomatta vanhemmille, että pojat räjäyttivät koulun postilaatikon. Lähes kaikki edellä kuvattu voisi olla muistoja omasta lapsuudestani. Itse muistan menneeni oman veljeni potkukelkan kyydissä läheiselle huoltsikalle, josta hän osti minulle lätkäsalmiakkeja. Kunnollinen veljeni ei kyllä varmasti ole räjäyttänyt yhtään postilaatikkoa 😉

Pohjalaisen kieli on rohkeaa, suoraa ja tiivistä, paikoin ronskia ja kiroilevaa, itkun ja naurun välillä sinkoilevaa. Ihailen sitä tapaa, jolla Pohjalainen pystyy muutamalla sanalla välittämään niin tunnistettavia ja suoraan sisimpään iskeviä kokemuksia. Sanat eivät selittele, vaan kiinnittyvät omaan kokemusmaailmaan ja tulevat sitä kautta eläviksi. Kirjoittaja luottaa lukijaansa, kiitos siitä! Mietin, johtuuko vahva kokemus osin siitä, että olen lähes samaa vuosikertaa Pohjalaisen kanssa. Pystyn niin helposti kuvittelemaan röyhelöpaitaisen Osuuspankin Tuulan ja Asustepuodin juoruavat myyjät. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu, kun Uikkarit tuntuvat oudoilta pyöräilyshortsien ja t-paidan alla. Selittelyjä ei kaivata.

Kirja on melko sirpaleinen, se koostuu lyhyistä luvuista, joissa hypitään ajassa edestakaisin. Itseäni tällainen kerrontatapa ei häiritse ja tässä kontekstissa se puoltaa hyvin paikkaansa. Ainakin omassa päässäni muistot tuppaavat pulpahtelemaan odottamatta mieleen sikin sokin ja mikä milloinkin. Sellaista elämä on, täynnä hyviä ja huonoja hetkiä, jotka tulevat ja menevät. Jotenkin sitä vaan jatkaa eteenpäin. Myy isän Volvon ja antaa tulevaisuudelle mahdollisuuden. Käyttövehkeitä on nopeasti luettu, muttei ihan hevillä unohdettu.

EDIT 30.11.2016 klo 15:40 Huomasin juuri, että Soili Pohjalaisen Käyttövehkeitä palkittiin juuri tänään nuorille kirjoittajille tarkoitetulla Kalevi Jäntin palkinnolla. Onnea Soili!

Soili Pohjalainen: KäyttövehkeitäSoili Pohjalainen: Käyttövehkeitä
Atena 2016.

Kirjaa on ihasteltu monissa blogeissa, mm.:
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Lumiomena
Kirjasieppo
Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Kirjakaapin kummitus
Pieni kirjasto
Hannan kirjokansi
Mitä luimme kerran

Atena Kustannus esikoiskirja Käyttövehkeitä Soili Pohjalainen


Edellinen Seuraava

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Peruuta Lähetä kommentti

keyboard_arrow_up