Sinä päivänä, hän sanoi, siinä ravintolassa otin valokuvan sinusta ja perheestäsi – muistatko? Kyllä, vastasin, muistin kyllä. Sanoin, että toivottavasti hän ei aikonut näyttää kuvaa minulle, ja hän meni vakavaksi. Jos et kerran halua, hän sanoi. Mutta tietysti minulla on se mukanani, se on täällä salkussa. Sanoin, että juuri valokuvan ottaminen oli itse asiassa jäänyt mieleeni siitä päivästä. Muistin ajatelleeni, että se oli epätavallinen teko tai ainakin sellainen, joka ei olisi juolahtanut minun mieleeni. Se toi esiin eroavuuden meidän välillämme, sen että hän tarkkaili, kun taas minä olin ilmeisesti uppoutunut olemaan siinä mitä hän tarkkaili. Se oli niitä hetkiä, sanoin, jotka jälkeenpäin olivat alkaneet tuntua minusta ennusmerkeiltä. Ja koska olin niin uppoutunut olemiseeni, en tosiaankaan huomannut, että Paniotis oli tapaamisemme jälkeen kokenut olevansa epäonnistunut elämässään, sen enempää kuin vuori huomaa kiipeilijää, joka astuu harhaan ja putoaa rotkoon. Joskus minusta on tuntunut, että elämä on sarja rangaistuksia tuollaisista havaitsemattomuuden hetkistä, että ihminen takoo oman kohtalonsa siitä, mitä hän ei huomaa tai mistä hän ei tunne myötätuntoa; että lopulta elämä pakottaa tuntemaan juuri sen, mitä ei ole tiennyt tai mitä ei ole yrittänyt ymmärtää. Puhuessani Paniotis näytti koko ajan kauhistuneemmalta. Kammottava ajatus, jonka vain katolilainen voi saada päähänsä, hän sanoi. Tosin on pakko myöntää, että on ihmisiä, joille mieluusti soisin noin ihastuttavan julman rangaistuksen.

Rachel Cuskin romaania lukiessa tulee erityinen olo, kuin olisi saanut käsiinsä jotain mitä on harvoin tarjolla. Tämä on kirja, jonka haluaisi pitää omana salaisuutenaan ja samaan aikaan kuuluttaa kaikelle kansalle: LUE TÄMÄ! Voi tosin olla, ettei Ääriviivat ole kaikkien romaani. Parhaimmillaan se on, kun ei aseta lukemiselle mitään odotuksia. Jos romaanilta odottaa perinteistä juonenkuljetusta ja henkilökuvausta, tulee pahasti pettymään. Ääriviivat on nimensä mukaisesti hahmotelma, joukko tarinoita, joiden kautta peilaten saattaa saada jonkinlaisen käsityksen kirjan kertojasta.  Kertoja Faye on keski-ikäinen eronnut kirjailija, joka matkustaa Ateenaan pitämään kirjoituskurssia. Matkan aikana hän antautuu syvällisiin keskusteluihin ystäviensä, kurssilaistensa sekä ventovieraiden kanssa. Keskustelut ihmissuhteiden haastavuudesta ja oman identiteetin etsinnästä suhteessa toisiin nousevat pääosaan.

Kirjan sijoittuminen helteiseen Ateenaan korostaa entisestään sen viipyilevää tunnelmaa. Tuntuu kuin siellä kenelläkään ei olisi parempaa tekemistä kuin pohdiskella omaa identiteettiään ja olemisensa tarkoitusta. Faye kertoo miten joskus jumittui lastensa kanssa kolmeksi viikoksi Ateenaan tuhkapilven vuoksi. He eivät kertoneet kenellekään olevansa siellä, joten he tunsivat itsensä lähes näkymättömiksi viettäessään aikaa Agoran päättömien patsaiden keskellä. Itsensä häivyttäminen kulisseihin tuntuu olevan muutenkin Fayen/Cuskin tapa toimia. Luin juuri Lucia Berlinin briljantteja novelleja. Eräässä novellissa Luciaa muistuttava kertoja pohtii saaneensa äidiltään katsomisen lahjan. Rachel Cuskin kertoja Faye taas omaa selvästi katsomisen lisäksi kuuntelemisen lahjan. Hän saa ihmiset avautumaan ja uskoutumaan ja saa täten kuulla monta henkilökohtaista ja kipeääkin tarinaa. Hän on myös poikkeuksellisen luottavainen, vai pitäisikö sanoa sinisilmäinen. Hän esimerkiksi lähtee lennolla vieressä istuneen, kolme kertaa eronneen perijämiehen kanssa veneilemään ja tuntuu melkein yllättyvän kun mies haluaakin tehdä lähempää tuttavuutta.

Lue lisää »